TJOELDE. Vait!
ROUVA. Mutta mitä päivällä salasit, sen yöllä lausuit; ihmisen täytyy puhua. Ja minä olen ollut valveilla ja kuullut sinun tuskasi. Nyt käsittänet, miksi voimani ovat sortuneet. Ei unta yöllä eikä luottamusta päivällä. Minä olen kärsinyt vielä enemmän, kuin sinä.
TJOELDE (heittäikse nojatuoliin kaminin vieressä).
ROUVA (nousee, menee hänen luokseen). Sinä tahdoit paeta. Kun on ihmisiä pelkääminen — ei voi luottaa muihin, kuin Häneen, Tähtelässä tuolla. Luuletko, että minä enään eläisin, ellei luottamukseni Häneen olisi mua ylläpitänyt?
TJOELDE. Kerjäten olen minä matelemalla ryöminyt Hänen jalkojensa juuressa — oi! — mutta aina turhaan!
ROUVA. Henning! Henning!
TJOELDE. Miks'ei Hän siunannut työtäni ja taisteluani? Nyt on kaikki samantekevä!
ROUVA. Oi, — paljon on vielä jälellä.
TJOELDE (nousee). Niin, — pahin on vielä jälellä —
ROUVA. — — sillä se on meissä itsessämme!