ROUVA. Lapsikulta, älä sano niin!
VALBORG. Sanompa! Se, joka saattaa perheensä semmoiseen häpeään ja onnettomuuteen, ei ansaitse vähintäkään anteeksiantamista.
ROUVA. Kaikki me tarvitsemme anteeksiantamista.
VALBORG. Niin, yhdessä katsannossa. Mutta minä tarkoitan, minun kunnioitustani, minun uskollisuuttani ei hän enää milloinkaan voisi saavuttaa. Hän olisi liian kelvottomasti kohdellut minua.
TJOELDE (on lopettanut syömisensä; nousee). Kelvottomasti kohdellut sinua? —
ROUVA. Joko lopetit syömisesi?
TJOELDE. Jo.
ROUVA. Ehkä tahdot vähän viiniä vielä?
TJOELDE. Sanoinhan, että jo lopetin. — Kelvottomasti kohdellut sinua?
— Kuinka niin?
VALBORG. Niin, minä en puolestani voi ajatella suurempaa rääkkäämistä, kuin se on, että koko minun eloni ja oloni saatetaan pilkan ja naurun alaiseksi, niin ett'ei mulla ole mitään omaa, vaan kaikki lepää pelkkien petollisten luulettelujen pohjalla. Oma olentoni, jopa jok'ainoa vaate-liepeeni olisi ilkeintä valhetta! — Otaksukaamme, että minun luonteeni tuntisi halun nauttimaan asemaani rikkaan miehen tyttärenä, nauttimaan sitä perinpohjaisesti, sen äärimmäisiin rajoihin saakka — — sinä päivänä, jolloin huomaisin, että kaikki se, minkä isäni oli mulle antanut oli varastettua — kaikki se, minkä hän oli mulle loistoisaksi luuletellut, valhetta; — niin, sinä päivänä olisi häväistykseni ääretön, mielikarvauteni rajaton!