TJOELDE. On vaikeata näin pienessä kaupungissa, kun pitää olla hieno seura, — kuuleppas (näpäyttää sormiaan). Falbe, asiamies Falbe! Hyvin soma eikä ajatuksia.
HAMAR. Somat vaatteet tarkoitat kai?
TJOELDE (mutisee). Niin — no, myöskin ne. Mutta minä tarkoitin noin ylimalkaan. — Kahdestoista? Morten Schultz?
HAMAR (hämmästyen). Morten Schultz! (nousee juhlallisesti). Ei, tiedätkö mitä; sitä otan minä vastustellakseni! — Viime kerralla, kun hän oli täällä suuressa seurassa, — tiedätkö mitä hän teki? Keskellä päivällistä, päivällispöydässä (osoittaa käsillään) otti hän mällin suustaan ja näytteli sitä vieraille. Hän tahtoi antaa sen käydä ympäri! Jos se on hienoa seuraa, niin — — —!
TJOELDE. Niin, hän on raaka. Mutta hän on tämän seudun rikkain mies.
HAMAR (on istunut). Pitäisi hänellä sitte olla varoja ostaa itselleen uusi peruukki! Eihän hänen vieressään voi kukaan ihminen istua!
TJOELDE. Niin, niin, hän on hävytön; mutta näetkös, nuori ystäväni, rikkaimmalle annetaan yhtä ja toista anteeksi. Siitä saattaa olla hyötyä.
HAMAR. Min'en ymmärrä, mitä hyötyä sinulla voipi olla hänestä?
TJOELDE. Hm, hm! — Ei, ehk'ei kelpaa.
HAMAR. Ei, ei, se on varma!