ROUVA FALK.
Mitä siis teit?
OGOOT. Minä kirkaisin, kirkaisin oikein aika lailla, ja juoksin — juoksin kotiin, sulloin kaikki arkkuuni ja sitä päätä höyrylaivaan.
ROUVA FALK.
Ja siinäkö kaikki?
OGOOT.
Kaikkiko? Se tapahtui ulkona kaikkein ihmisten nähden.
ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!
OGOOT. Kun se tuli noin hirveän odottamatta. En eläissäni ole peljästynyt niin. Enkä perästäpäin niin hävennyt. En tehnyt höyrylaivalla, koko matkalla muuta kuin itkin.
ROUVA FALK.
Mutta tulipa hän samalla laivalla.
OGOOT. Ajatteleppas, hän oli maitse matkustanut poikki niemekkeen ja toisella puolella noussut laivaan. Niin, sitä minä en tiennyt, ennen kuin hän istui ihan vastapäätä minua. Minä luulin vajoovani läpi kannen. Minä aioin nytkin juosta, mutta — voi, täti, en saattanut. Hän katsoi minuun kovin kummallisesti ja tarttui molempiin käsiini. Hän puhui; mutta en tiedä, mitä; päätäni oikein huimasi. Mutta nuot silmät, täti! Niin, et sinä ole nähnyt niitä — sentähden on sinun tunteminen niin — juuri niin…
ROUVA FALK.
Ei, lapsi.
OGOOT. Hänessä on jotain, kun hän noin istuu hiljaan toisen vieressä — se on aivan todellista. Ja kun hän silloin katselee minua ja sanoo … minä en tarkota juuri sanoilla, näetkö … mutta sanoo kuitenkin: kuinka rakas olet minulle! … niin, minun käy väreet, — voi, täti! — Suutele minua, täti kulta! — Noin! Jumalan kiitos! Tiedätkös, mitä hän tänään sanoi?