HAGBART. Askel askelelta on se tullut. Vastarinta, tuo tuima ystävä, on pakottanut meitä. Oi, tule onnelliseksi, niinkuin minä nyt olen!
ROUVA FALK.
Minä en ansaitse onnellisuutta. En ole odottanut sitä.
HAGBART. Minä en tiedä, mitä kaikkia olette saanut kokea, tullaksenne semmoiseksi, kuin nyt olette — niin ihanaksi, hyväksi, niin todelliseksi.
Mutta sen tiedän, että jolleivät muut olisi tuominneet teitä hairauksistanne, minä en olisi rakastanut teitä siitä, mitä olette saanut aikaan. Ja se, ma ajattelin, tuottaa minulle teidän kunnioitustanne.
ROUVA FALK. Ikuinen kiitos! — Mutta ihmiset vastustavat semmoista. He ovat sitä vastaan, että nuori mies kosii vanhanpuolista naista, ja milloin —
HAGBART. Ihmisten mieltä en ole milloinkaan kysynyt, en edes silloin, kuin olin lujimmissa siteissä. Ja nyt kysyn teitä, ainoastaan teitä!
ROUVA FALK. Ja minä vastaan: yksityinen saattaa menestyä ilman ihmisten myötätuntoisuutta, mutta ei kahdenkeskinen olo. Kylmä tuuli, joka puhaltaa, tunkee pian väliin.
HAGBART. Teidän vastatessanne tunnen sen, mitä itse sanon, aivan kankeaksi, juhlalliseksi, — aivan jähmäkkääksi. Mutta minun täytyy jatkaa, semmoisena kuin nyt kerran olen. Hyvä, armas, siitä hetkestä, kuin täysiksi tunsin, että minä teitä rakastin, on vaan yksi suuri asia ollut olemassa; — kaikki muut katosivat. Sentähden en tajua, mitä sanotte. Luuletteko, että tehdään työtä minun väsyttämisekseni? Ja että onnistuvat siinä?
ROUVA FALK.
Ei nyt, mutta sittemmin. Se aika tulee —
HAGBART. — niin työn ja edistymisen aika! Onhan se jo tullut. Senpätähden tässä olen. Ehkä tulee taistelunkin aika, — Jumala sen suokoon! — Silloinko välinpito on vallitseva? Ei! Te olette vapaa, minä vapaa; tulevaisuus on omassa tahdossamme.