ROUVA FALK.
Niin; se on totta! En taida piileskellä sinun edessäsi.
(Puhkee itkuun.)
HAGBART.
Mutta, miksi tuo tuska —?
ROUVA FALK.
En tiedä! Se on päivieni, valvottujen öitteni!
(Itkee yhä.)
HAGBART. Mutta se, josta mainitsit, ei ole mitään. Se saattaa sopia muille, mutta ei meille, muitten suhteen, mutta ei meidän.
ROUVA FALK.
Tuskissani ja paon aikeissani sitä mainitsin. Minä viskoin, mitä
ensiksi tapasin, seisauttaakseni sinua. Mutta se se ei ole, — oi
Jumala!
(Vaipuu alas.)
HAGBART.
Leonarda! (Rientää häntä kohden.)
ROUVA FALK.
Ei, älä tule! Anna minun olla!