ROUVA FALK.
Ogoot!
OGOOT. Mutta et sinä näytä niin iloiselta, kuin minä nyt olen! Etkö huomaa vielä, kuinka se tapahtui?
ROUVA FALK.
Huomaan, mutta loppu?
OGOOT. Täti kulta, tiedäthän sinä sen! Ei, se on totta! Sitä en saa unhottaa kertomasta, sillä muuten et käsitä, miksi käytin itseni niin tyhmästi piispan luona.
ROUVA FALK.
Niin.
OGOOT. Ylpeissä haaveksimisissani, kuinka kieltäisin itseni, teitä onnellisiksi tehdäkseni — tapahtui, näet, välisti, että oikein raivostuin Hagbartiin, sentähden, ettei hän sanonut minulle mitään, … taikka oikeammin, ei mitään ymmärtänyt, … hän oli kuin unissaan. Eikö se ole kummallista, että asiat noin saattavat sekaantua toisiinsa? Ja se oli voimakkaampi, kuin itse luulinkaan; — sillä kun piispa tahtoi hylkiä sinua — tuokin tuli ikäänkuin takaa! — silloin minä tuiki kadotin malttini, koska ei Hagbart ollut estänyt tuota, vaan käyskeli unissaan; en tiedä — mutta — niin, näitpä itse, kuinka kävi; se puhkesi ilmi kaikki tyyni sikin sokin, minä olin kerran taas oikein häijy ja sinä vihainen, — ja sitte sovimme jälleen, ja minä matkustin pois, — ja sitte, täti —
ROUVA FALK.
Ja sitte —?
OGOOT. Niin, sitte minä mietin! Kaikki nuot kauniit sanat hänestä, joita annoit mukaani matkalle, ne kasvoivat ja kasvoivat. Sinä itse tulit jälleen ihan suureksi, ihan lempeäksi. Tuolla tuntureilla olikin ihmeen kummallista! Oi, sitä ilmaa, sitä kirkkautta, sitä ääretöntä suuruutta, kuules! Ja vesi melkein aina tyvennä, niin alhaalla se oli; ja sielläpä oli, erittäinkin iltaisin, oi, kuinka hiljaista! Ja sitte se ummistui kuin haava.
ROUVA FALK.
Mikä ummistui?
OGOOT. Suru, täti. Ei ollut enää mitään estettä. Onhan Hagbart, niinkuin sanoit, hyvin jalo, todellinen. Ja sinä itse, täti! Te ette olisi tehneet minulle mitään pahaa, kumpikaan, ei vasten tahtoannekaan. Oi, kuinka se tieto tuntui hyvältä. Siinä levähdin minä monesti, kunnes nukuin, istuessani, — ihan onnellisena. Oi Jumala, kuinka ma rakastan häntä! — ja sitte tuli kirje isoäidiltä. —