ROUVA FALK.
Niin.
OGOOT. Ja minä ajattelin, niin, minä varmaan sanoinkin: hän on tosiaankin sentään tyhmä, tuo Henri. Hänen on valitseminen erään voimallisen, ihanan, innokkaan naisen välillä, joka saattaisi antaa henkensä hänen edestänsä, — ja lapsen, joka todellakin on tyhmä, sillä niin hän on, sitä ei käy kieltäminen, täti, — ja niinpä valitsee hän tuon pikkuisen, vähäpätöisen olennon. Se tulee vaan siitä, että hän itse on vähäpätöinen. — Ei, minä istun alemmaksi, siten lepään mukavammin. (Liu'uttaa itsensä aivan alas, käsivarrellansa nojaten rouva Falkin syliin.) Ah, näin on hyvin! Ja nyt pääset katsomasta silmiini useammin, kuin itse tahdon, sillä sinä kuuntelet tuota niin kovin juhlallisesti, ja nyt tulee jotain hupsumaista. — Yht'äkkiä johtui, näet, mieleeni: oi Jumala! rouva, se on —, ja hän, tuo vähäinen olento kiharinensa, on —, ja hän? Mutta Hagbart ei ole vähäpätöinen, hän olisi valinnut toisin! Enkä tiedä; mutta samassa pöllähti muistiini, että Hagbart aina ensipäivästä asti oli puhellut sinun kanssasi, ja ainoasti sinun, eikä juuri ollenkaan minun kanssani, ja jos hän puhui minun kanssani, puhui hän silloin sinusta. Minä kävin niin kovin murheelliseksi, että tuntui kuin joku olisi pistänyt sydämeeni, ja sitte — minä ihan häpeen sitä nyt — ei minulla ollut kauemmin rauhaa; suuri tuska valtasi minut, valveilla ja unissani, ja minua ikäänkuin puristi ympäri rintaani, kun hän vaan puhutteli sinua taikka sinä häntä. Minä häpeen; sillä mikä oli luonnollisempi, kuin se, ettei hän milloinkaan väsynyt sinua puhuttelemasta! Enpähän itsekään väsy.
ROUVA FALK.
Mutta minä en vielä tiedä, … en ymmärrä vielä —!
OGOOT.
Varro nyt! Ei, älä noin minuun tirkistä! Onhan se jo ohitse!
ROUVA FALK. Mikä on ohitse?
OGOOT. Herra siunatkoon, varroppas! Oletpa sinä, täti, vielä kärsimättömämpi, kuin minä itse. Minä tahtoisin, ettet luulisi minua pahemmaksi, kuin olen. Ja sentähden täytyy minun ensin kertoa, että minä taistelin. Itkemällä itkin minä öisin, sillä enpähän saattanut sinulle siitä puhua; päivisin olin olevinani hurja, ilostunut ja onnellinen, ja sitte, täti, sitte sanoin eräänä päivänä oikein toden takaa itselleni: Saattaako se sinua surettaa, että hän rakastaa tätiä korkeammin kuin sinua? Mikä sinä hänen rinnallansa olet? Ja kuinka oivallista, jos täti tapaisi jonkun, jota hän voisi suuresti rakastaa, ja jonka minä olisin johdattanut hänen luoksensa!
ROUVA FALK.
Minun oivallinen Ogootini!
OGOOT. Niin, nyt en tee itseäni paremmaksikaan sentään, kuin olen. Sillä aina en olisi saattanut sanoa niin. Oli jotakin, joka yhäti kohosi ylös jälleen, kuten — niin, kuten itku. Mutta sitte reipastutin itseni oikein todella ja sanoin: Vaikkapa oman onnesi uhraisit tädille? Olisiko siinä kenties liikaa? Ei, ja taasen ja ikuisesti ei! Ja kun ei hän enää rakasta minua! Enkö siis voisi pakottaa tuota alas? Olisihan se huonoa, jos en sitä voisi! Minä halveksin sitä, joka ei rakasta minua!
ROUVA FALK.
Ogoot, minä ihmettelen, rakastan sinua, olen ylpeä sinusta!
OGOOT. Ah, täti, en milloinkaan ollut tuntenut sitä niin, kuin silloin, mikä sinä minulle olit! Jos minä taitaisin tehdä jotakin suurta elämässä, jotakin, joka olisi oikein hyvää tai oikein kaunista, niin sinä sen olet minuun kylvänyt; sillä minä käyskelin silloin haaveksien kaikkia, keksiäkseni jotain, millä saattaisin tuon perille; olisin asettunut mitä nöyrimpään tilaan, ilman ettette olisi kuulleet hiiskausta, ei huokausta … ja silloin olit sinä yhä silmäini edessä! Sillä sen tiesin, että sinä voisit tehdä tämän minun puolestani! Niin, oletpahan todellakin jo tehnyt sen. Sinä oikein loistit edessäni, täti!