Mutta viime kirjeesi saattoi minut niin suureen mielenliikutukseen rakkaan Toramme tähden, etten todellakaan tiennyt, mitä kirjoittaisin. Kuinka hämmentyneeksi ja sanattomaksi sellainen tekeekään toisen, rakas Nora! Ja salli minun heti lisätä — myöskin häpeämään se pakottaa. Hirveätä, että mokomaa voi sattua kenellekään, jonka kanssa olemme seurustelleet!
En milloinkaan unohda, mitä isäni sanoi hänet ensi kertaa tavattuansa. Silloin suutuin siitä kovin, sillä mehän ajattelimme niin hyvää toisistamme.
Oletko myös varma siitä, rakas Nora, että asia on käynyt ihan siten, kuin Tora on kertonut? Tiedäthän, ettei hän aina ollut täsmällinen. Ja etenkin tämänlaisessa tapauksessa ajattelen oltavan jälkeenpäin taipuvaisia värittämiseen. Etkö sinäkin sitä luule?
En tahdo sanoa, mitä olen kuullut; sekin voi olla erehdystä. Mutta sinä tiedät itse, rakas Nora, ettei hän milloinkaan ollut varovainen. Muistatko, että sinun täytyi pari kertaa pysähdyttää hänet kesken hänen kertoilemisensa? Hänhän oli ollut Ranskassa; hän tiesi enemmän kuin me muut. Kun nyt muistelen, mitä hän aikanaan on minulle jutellut, niin olipa siinä yhtä ja toista. Eiköhän siitä jotakin jäänyt hänen luonteeseensa?
En tietysti sano tätä minään soimauksena; kaikkein vähimmin voisi se johtua mieleeni nyt, kun hän on onneton. Mutta se kukaties selittää kaikenlaista.
Minun tulee häntä hirveästi surku, ja sinä tekisit minulle palveluksen, jos voisit neuvoa minulle, millä tavalla voisin olla hänelle hyödyksi hänen loukkaantumattansa tai kiusaantumattansa.
En tule tällä kertaa vastanneeksi rakkaalle Tinkalle. Vie hänelle ystävälliset terveiseni ja sano, että hänen viime kirjeessään esiintyvä puhetapa 'Toran paras ystävätär' ei missään tapauksessa sovellu minuun.
Saattoi aikanaan näyttää siltä; sitä en kiellä. Mutta se oli kokonaan Toran syy. Hän ei tunkeutunut seuraani, olisi väärin sanoa niin. Mutta hänen kanssaan ollessa oli mahdotonta olla joutumatta liian pitkälle. Minun täytyi olla pitävinäni siitä enemmän kuin minulla oli halua, ja sitä kesti viimeiseen hetkeen asti. Tiedätkös, minä en ollut ollut kolmea päivää hänestä erossa, kun jo tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Kenties se oli minussa ilkeätä.
Hänen vaikutuksensa minuun ulottui kuitenkin pitemmälle kuin eroomme asti. Tätä en heti älynnyt, mutta minulla on tässä edessäni todistus, — se kirje, jonka sinä ystävällisesti lähetit minulle takaisin ja jossa minä kaikella kiireellä töhersin jotakin Sofierossa saamistani vaikutelmista. Minä säilytän sen; olkoon se rangaistuksenani. Olen juuri nyt lukenut sen lävitse. Kun sinäkin valitettavasti olet lukenut sen (mitä en koskaan anna itselleni anteeksi), niin pystyt päättelemään, voiko minulta tullut kirje koskaan olla vieraampi kuin tämä? En tiedä miten, mutta Toran minä siinä näen kauttaaltaan; en osaa sitä selittää. Sen koommin en ole kyennyt kirjoittamaan Toralle.
Täällä, missä kaikella on muotonsa ja missä ei ole mitään sijaa tunteilevalle tuttavallisuudelle, loukkaa niin sanomattomasti tuollaisen pelkkä muisteleminenkin. Se on hiukan samanlaista kuin menisi ulos kadulle tukka huolimattomasti kammattuna — ja vain alusvaatteisillaan.