Milla ei nimittäin ollut uudestaan kihloissa Niels Fürstin kanssa; huhu oli väärä, se oli juoni. Tähän asti ei konsuli ollut huolinut puuttua asiaan; sellaisissa hommissa on käytettävä sopuisuutta. Hän oli tyytynyt lähettelemään leikkeitä Tilskuerenista, pikku kertomuksia, kaskuja jne. Hän oli myös saanut toisia kirjoittelemaan; Millahan ei enää ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kartanolaisen kanssa. Mutta nyt konsuli kirjoitti suoraan hänelle. Hänellä oli onneksi lähetettävänä leike eräästä luterilaisesta viikkolehdestä, jossa muuan suuressa arvossa pidetty pappi parhaillaan tutkisteli sitä väitettä, että naisella oli sama oikeus vaatia puhtautta mieheltä kuin miehellä naiselta; tutkistelemuksen ankarasti johdettuna tuloksena oli, että sellainen väite oli epäkristillinen.
"Siinä näet!" kirjoitti isä. "Mitä muuta on tiellä? Sinähän rakastat Niels Fürstiä? Jos sinulla on mitään ehtoa asetettavana avioliitollesi hänen kanssaan, niin mainitse se, lapseni! Sinun ja minun arvoni vaatii, että sinut vihitään meidän olosuhteittemme mukaisesti, syntymäkaupungissasi." Ja Milla mainitsi sen. Jos hänen rakkaan äitinsä pappi, vanha rovasti Green, joka oli toimittanut hänen äitinsä testamenttisäädöksen koululle, vihkisi hänet, hän omakohtaisesti, saisi isä heti määrätä hääpäivän.
Siis vanhan Greenin, kaupungin enimmin kunnioitetun miehen, piti mennä takuuseen puolueesta? Tämän katsoi konsuli jokseenkin mahdottomaksi. Hän kirjoitti Niels Fürstille, että nyt hänellä oli niukat toiveet.
Sitä mieltä ei ollut Fürst. Useimmat vanhukset ovat taipuvaisia sovitteluun. Hän ohjasi lankonsa rovastin puheille, ja tämän käytyä siellä vastasi Fürst konsulille, että asema oli kenties parempi kuin hän luuli. Konsuli matkaan. Ehkä hän kummastui, kun vanhus päättävästi sanoi, että samalla piti koulua vastaan tähdättyjen hyökkäysten päättyä. Omituinen hymy vilahti konsulin kasvoilla, kun hän pahoitteli, että hänellä ei ollut niin suurta vaikutusvaltaa. Vanhus kohtasi hymyn hymyllä; hän uskoi, että vaikutusvallasta ei ollut puutetta. Ja niin sovittiin.
Eräänä perjantaiaamuna kutsuivat painetut kirjeet oman ja naapurikaupunkien ystäviä kunnioittamaan läsnäolollaan konsulin tyttären ja meriväenluutnantti Niels Fürstin vihkiäisiä.
Jo seuraavan viikon maanantaina kello 4 ehtoopäivällä ne tapahtuisivat Ristikirkossa; kiirehdittiin. Muutamien vanhimpien ystäviensä kutsukirjeisiin konsuli lisäsi omakätisesti, että perheen vanha sielunpaimen, hänen unohtumattoman vaimonsa ystävä, vanha rovasti Green, osoittaisi rakastavaisille sen kunnian, että vihkisi heidät.
Samana päivänä puolenpäivän aikaan konsuli asteli pitkin laitureita, juuri kun liikemaailman edustajia tuli sieltä tai hyöri siellä. Häntä kohtasi yleinen tervehtely säihkyvin kasvoin ja innokkain hatunheilautuksin, ja ne, joilla oli siihen lupa, hymyillen puristivat onnellista kättä.
Ihmisiä oli suututtanut, että Rendalen tahtoi määrätä, kuka saisi naida ja kuka ei, — aivan kuin menneinä aikoina Max Kurt. Hän, velkaantunut miespoloinen, niskassaan suuri koulu, joka minä päivänä hyvänsä saattoi romahtaa hänen päälleen!
Viesti vihkiäisistä ja että rovasti Green toimittaisi vihkimisen, kiersi lauantaina höyrylaivojen mukana pitkin rannikkoa molemmin puolin, hyppäsi maihin saarilla, kylpi pitkin rantaa, hiipi halki metsien kauas sisämahaan. Kaikkialla se sai aikaan eloa; toisen puolueen kesävieraat riemuitsivat, toisen suuttumus oli suuri. Mutta kumpaisessakaan puolueessa ei yksikään nainen ollut selittämättä, että sinä päivänäpä hän lähtisi katselijaksi kaupunkiin! Lapset mankuivat mukaan; vihkiäisiä toimiteltiin jo lehdoissa ja kareilla, vanha rovasti Green seisoi lyhyessä mekossa ja paljain käsivarsin messuamassa morsiusparille vapisevalla äänellä.
Hiukan myöhemmin tulla köntysteli se huhu perässä, että se, joka oli antanut 5,000 kruunua uuden koulun perustamiseksi, — oli ottanut rahat takaisin! että konsuli Engel oli moittinut koko koulua vastaan nostettua "rähäkkää"! Jos sitä ajettaisiin pitemmälle, täytyisi hänen tehokkaasti tukea vaimonsa testamenttilahjoitusta; hänen vaimonsa muisto vaati sitä häneltä.