Oliko ryhdytty sovitteluihin? Palaisiko Milla rauhan enkelinä kotiin?
Entä kristillisyys ja siveellisyys?
Jouduttiin kiihdyksiin, toisaalta naurettiin. Jotkut eivät tahtoneet antautua, niiden joukossa pormestari. Mutta miten saadakaan uutta koulua ilman Engeliä? Ja kuka ei olisi lopulta halunnut rauhaa, kun päästiin tyynemmin harkitsemaan sen etuja? Lahjoittajattaren tytär vihittynä avioliittoon Niels Fürstin kanssa … sepä sellainen voitto, että kelpasi! Pari moista naimaliittoa lisää — mieluimmin koulun etevimpien oppilaitten keskuudesta —, ja silloin seisoisi horjumattomana hyvä vanha perustus, hyvä vanha hyveen- ja vallanjako sukupuolten kesken. Silloin jatkakoot kernaasti puuhiaan Rendalen ja seura ja miss Hall. Torasta ei enää puhuttu.
Maanantaina Milla vihittäisiin, ja saman päivän iltana hän lähtisi matkalle. Perjantai-iltana hän saapuisi; ei kolmeakaan päivää kaupungissa! — se ei osoittanut suurta uljuutta, arvelivat hänen entiset ystävättärensä.
Eikä yksikään heistä ollut mennyt laivasillalle häntä vastaan. Mutta sitä ei tarvittukaan; rankasta sateesta huolimatta oli siellä täysi tungos. Ne häät, joita varten hän palasi kotiin, olisivat ilman alkuhistoriaansakin olleet merkillisimmät miesmuistiin. Sulhanen voisi nyt haltuunsa joutuvan suunnattoman omaisuuden tukemana aloittaa hovista uran, joka veisi maan korkeimpiin asemiin. Kaikki, jotka hänet tunsivat, sanoivat häntä "synnynnäiseksi valtiomieheksi" — ei kovinkaan mairittelevaa tälle kaupungille, mutta sitä en minä voi auttaa.
Morsian oli kaunotar, jolla oli täydellisen maailmannaisen edellytykset; ja hän olisi nyt niin lyhyen tovin kotona, että hänet oli vilahdukselta saatava näkyviin.
Lippuja oli kohotettu kaikkialle, mutta ne riippuivat häpeissään pitkin tankojaan kuin raaviskellut värilaikut. Kaupungin ympäristön kauniita vihreäpukuisia vuoria verhosi sumu; talot, puutarhat, satama häämöttivät tuhkanharmaasta hunnusta. Katot eivät olleet punaisenruskeita, vaan mustia, talot eivät valkoisia, vaan savenkarvaisia, eivät keltaisia, vaan nokeentuneita; kaikki värit olivat vaimentuneita, niin että rakennukset kyyristyivät kiinteämmin yhteen ja näyttivät ihmeellisen pieniltä ja köyryisiltä sen silmissä, joka tuli Pariisista ja seisoi sateessa höyrylaivan kannella sen lipuessa satamaan saarten lomitse.
Ainoastaan kartanon pitkä päärakennus ja jäykät kiviaidat puistokujien reunoilla kyräilivät puiden ja vehmauden kehässä. Tiilikiven väri oli uhkaavan tumma, ikkunat ammottivat pikimustina; tylppä, yrmeä torni vaaniskeli. Hänen tullessaan lähemmäksi näkyi tornin huipussa suunnattoman iso valkoinen lipputanko ilman lippua… Kartano oli sulkeutuneena, leveänä ja uhkaavana. Hän tahtoi kääntää huomionsa pois siitä ja alensi katseensa Ristikirkkoa ja sen hoikkaa huippua kohti. Sen huipun alla hänet uhallakin…
Taivaan vallat, mitä tuo on? Kaikki tuo liikkuva musta tuolla laivasillalla? Aina rakennusten seiniin asti? Sateenvarjoja? Todellakin pelkkiä, pelkkiä sateenvarjoja! Mitä tämä merkitsi? Kaikista hänelle lähetetyistä tiedoista ja kenties vielä enemmän niistä, joita ei ollut hänelle lähetetty, hän oli saanut sen käsityksen, että joskaan kaikki ei ollut kuten hän olisi toivonut, oli täällä nyt kaikessa tapauksessa rauha vallalla eikä mitään vaaraa. Rovasti Greenin vaikutusvalta suojasi häntä, ja itse hän ei suinkaan tahtonut olla kenenkään ihmisen vastuksena. Mutta hänen nähdessään kaikki nuo ihmiset johtui hänen mieleensä muisto siitä, millä tavoin rouva Rendalen rukkaa oli tervehditty hänen palatessaan Toraa saattamasta. Ja Milla vaaleni kalmankalpeaksi, — hänet yllätti hirveä pelko.
Vaikka hän ponnisti vastaan kaikin, kaikin voimin, hänen täytyi vavahdella, — ja väristys huojutteli pian polviakin, niin että koko ruumis tärisi; hänen täytyi pidellä kiinni, istuutua. Vähäisessä neljän minuutin ajassa hän koki … oi, enemmän kuin äitinsä kuollessa, sillä silloin hänellä oli likellään leijuva lohduttaja, jälleennäkemisen lupausten valo, pimeyden kirkastus. Tämä tässä oli pohjattomaan kuiluun tempaava hirviö. Säälimättömästi nauraen se väijyi hänen ympärillään, tavoitteli hänen käsiään, … minne hän voisi ryömiä piiloon?…
Hänen isänsä oli mukana, mutta tällä haavaa alhaalla hytissä kokoamassa tavaroita Konsuli kuuli laivan käännähtävän kohti laiturin kylkeä, sitten satojen hurrausta, ja taas ja taas. Hän kannelle, — silloin hänen tyttärensä syöksähti häntä kohti, hapuili häntä, painautui hänen rintaansa vasten, suupielet värähtelevinä. Hän, joka aina oli eheätä puuta, oli tällä hetkellä pelkkinä sälöinä. "Mutta Milla —! Nehän hurraavat morsiamelle! Milla!…"