"Ei", vastasi Milla, käännähtäen kirjeestään; "eihän Annan tarvitse tietää, että me olemme hänet nähneet. Silloin on mitä luonnollisinta, että lähetän hänelle kutsun, koska te olette tulleet tänne."
Sen huomasivat toiset oivalliseksi. Hän sai kirjeensä valmiiksi ja kiiti alas. Hänen palatessaan he kuulivat vaunujen vierivän ulos talon sivuportista.
Milla myhäili: "Minä kirjoitin toisella kertaa selittäväni, minkä tähden te olitte tulleet. Hansia pyysin kiirehtimään ja tekemään pikku kaarroksen, jotta hän ei tapaisi Annaa; kenties vaunut siten ehtivät perille ennenkuin hän itse."
Hän oli silmin nähden iloissaan siitä, että oli taitavasti suoriutunut kiusallisesta tilanteesta.
Palattiin jälleen neuvotteluun nukkejuhlasta; mutta ennenkuin vaunut toisivat Annan, täytyi nuket tamineinensa asetella kaappiin.
Äkkiä Nora huudahti: "Kun emme siis kuitenkaan puhu nukeista Annalle, niin miksi ihmeessä emme voineet kaikin lähteä mukaan?"
He silmäilivät toisiaan kotvasen kummastellen; sehän oli totta! He purskahtivat nauruun: kuinka he olivatkaan saaneet sen hupsun ajatuksen, että kaikkien lähtö olisi ollut samaa kuin nukkien ilmaiseminen? He koettivat muistella sitä. Yksimielisenä päätelmänä oli, että se joka tapauksessa todisti pahaa omaatuntoa.
Tinka esitti, että nuket, puvut ja kankaat hyvissä ajoin järjestettäisiin paikoilleen Millan valvonnan alaisina, mutta Milla tarjoutui järjestelemään kaikki jälkeenpäin; heidän piti vain istua rauhassa. Sitä vastaan he nostivat kapinan, paikoilleen sovittelu ja järjestely oli niin hirveän hauskaa. Ja niin kävi.
Vaunut palasivat ilman Annaa; "hänellä oli päänkivistystä".
Tora katsoi Millaan ja Milla Toraan; tämä oli kiitoksia viimeisestä. Se nolostutti heidät kaikki tuokioksi, mutta muistaessaan, että hehän siis saattoivatkin ottaa nuket jälleen esille, olivat nuo kolme vierasta piankin lohdutettuja.