"Tietysti siksi, ettei nukke ollut puettu", vastasi tytär. Saattoi kuulla, että he olivat tottuneita miekkailijoita. Pian tuli Nora lisäksi; hänelläkin oli tottumusta, sillä hänelläkin oli isä, joka kiusaili nuoria tyttöjä.
Toiset kaksi joutuivat ikään kuin hiukan ulkopuolelle. Mutta korvaukseksi konsulin katse viipyi heissä melkein koko ajan. Tinka saattoi kyllä ymmärtää, että Toran täytyi herättää hänen huomiotansa; mutta miksi katseli konsuli häntäkin? Vähitellen hän kävi epävarmaksi; hihasta oli kai jostakin kohti sauma ratkennut, sellaista sattui hänelle toisinaan. Hän tähysteli vikaa niin hyvin kuin taisi, mutta ei pystynyt havaitsemaan mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi alasti.
Konsuli oli hyvin hilpeä; äkkiä hänen koko huomaavaisuutensa kohdistui Toraan. Ei ollut pitkälle päästy ateriassa, ja Tora oli jo lopettanut!
Nuo onnettomat kalvosimet hermostuttivat nimittäin Toraa aivan hirvittävästi. Konsulihan tuijotti häneen lakkaamatta. Luomea hän ei katsellut, sillä sen sivun hän oli saanut käännetyksi Millaan; ei yleensä kasvojakaan, — hän katseli alemmaksi. Hän työnsi lautasen edestään ja pisti kätensä pöydän alle piiloon.
"Hyvä neiti Holm, ettekö syö? — Ettekö voi hyvin, pikku neiti Holm? — Mikä on vikana? Vai haluatteko jotakin? Sanokaahan vain! — Milla, annahan neiti Holmille uusi kupillinen teetä, — niin! — Eikö teetäkään? — — Lasi viiniä? Hoo, lasillinen viiniäpä tietenkin! — Maljanne, neiti! — Mutta tehän ette maistakaan? — Pidättekö enemmin madeirasta? — Mutta, hyvä neiti, punastutteko siitä? — Päänkipua? Ai, hm! — Kenties tahdotte —? … Tulisiko Millan auttaa teitä? Ei sitäkään. Sanokaahan toki, mitä haluaisitte, neitiseni!… Onko teillä useinkin päänkipua, neiti Holm? — No, siis sitä ei teillä toki ole. Minä tunsin erään nuoren tytön, jolla oli päänkipua milloin vain hänen kalvosimissaan oli jotakin vikaa. — Mutta, rakkahin Milla, eihän se mitään neiti Holmin kiusaamista ole. — Eihän, neiti Holm?…"
Toran oli vallannut turvattomuuden tunne, joka syntyi vähemmästäkin aiheesta kuin tällaisesta, ja joka kerta se sai hänet itkemään. Hänen täytyi poistua pöydästä ja kiitää yläkertaan.
Millakin nousi, sävyssään arvokkuus, jota ystävättäret ihailivat; hän meni perässä. —
Kun toisetkin tulivat kamariin, oli Tora mennyt, Milla kalpea, mutta ehdottomasti vaiti tapahtuneesta. Myöskin Tinka ja Nora pukivat ylleen; Milla antoi heidän tehdä sen. Hän suuteli heitä ja pyysi pian tulemaan uudestaan; samaa hän pyysi alhaalla käytävässä. Vasta takaisin yläkertaan tultuaan ja yksikseen sulkeuduttuaan hän puhkesi itkuun. Mitään sellaista ei olisi koskaan tapahtunut, jos hänen äitinsä olisi istunut pöydässä; itse ei hän kyennyt täyttämään sijaa, häntä olikin isä erityisesti loukannut. Hänen äitinsä oli muuttanut niin kovin liian aikaisin pois. Oi, äiti, äiti, äiti, äiti!
Ovelle koputettiin. Hän kysyi, kuka siellä. Hänen isänsä. Hänen tietysti täytyi avata, mutta hän palasi sohvan luo ja heittäytyi itkien sen takakulman yli.
Konsuli istuutui hiljaa, ja tovin kuluttua hän sanoi varovasti, melkein kuiskaten: "Kuulehan, Milla, minä pahoittelen äskeistä, — enpä enää totisesti tiedä, miten se sattui. Mutta se on kiusallista — tietysti enimmin sinun vuoksesi. Enhän arvannut, että hän ottaisi sen niin sydämelleen. Minä pidän kovin paljon siitä, että ystävättäriäsi poikkeaa tänne luoksesi, ja erittäinkin näistä nuorista tytöistä. Kuitenkin … ja kenties juuri se tunne ajoi minua … oletko ollut kyllin varovainen tuon yhden valinnassa, Milla?"