Syntyi kauhea puuha, kun piano oli hommattava paikalleen ylös; aikaa otti myöskin sängyn ja sohvan siirrot j.n.e. Mutta kerran kaikki puuha kuitenkin loppui, kaikki hiljeni. Kalpea mies oli varmaankin väsynyt. Eikä aikaakaan, niin Magnhild ei enää kuullut yhtään askelta, yhtään kolinaa päänsä päältä.
On erotusta sen hiljaisuuden välillä, joka on täynnä, ja sen, joka on tyhjä.
Ei Magnhildkaan uskaltanut liikahtaa. Hän odotti ja kuunteli. Tulisiko piano soimaan? Olihan vieras säveltäjä, niin oli isäntä sanonut. Olipa hänkin mielestään lukenut tuon nimen sanomista. Millaiseltahan tuollaisen soitto kuuluisi? Täytyisihän siinä ikäänkuin ihmeitä tapahtua! Täytyihän kumminkin siitä helähtää jotakin hänen köyhään elämäänsä, joka siitä kajahtaisi. Hän tarvitsi mielestään jonkin mahtavan hengen ilmestystä itselleen. Hänen katseensa luisui kukkasten yli, jotka koristivat hänen ikkunoitaan ja joilla auringon säteet vilkkuivat. Silmät tähdättyinä "Kauppamatkueeseen erämaassa", joka riippui kehyksissä lasin alla oven pielessä ja joka nyt kerrassaan näytti hänestä niin eloisalta, niin somasti järjestetyltä ryhmiin ja henkilöihin nähden — korvat herkkinä tajuamaan lintujen viserrystä naapurin puutarhassa ja harakkain säkätystä edempänä vainiolla, hän istui iloiten ja odotti. Halki ilon viilsi kysymys: "Tyytyyköhän Skarlie nyt siihen, mitä olet tehnyt? Uusi sohva voi saada vahinkoa, uusi sänky samoin pilaantua?… Mies on kivulloinen, ei kukaan saata tietää…" Magnhild nousi istualle, otti esiin kynän, mustetta, paperia ja kirjoitti Skarlielle ensi kerran eläessään. Toista tuntia hän ponnisteli ennenkuin kirje valmistui. Se kuului näin:
'Olen vuokrannut salin ja makuukamarin yläpuolella olevat huoneet eräälle kivulloiselle herralle, joka soittaa pianoa. Hintojen määrääminen jääköön sinun tehtäväksesi.
Olen antanut kantaa yhden uusista sohvista (jouhilla täytöstetyn) sekä yhden joustavapohjaisista sängyistä sinne ylös. Vuokralaisemme tahtoo asustaa pehmeästi. Ehkei se ollut minulta oikein tehty.
Magnhild.'
Hän oli pyyhkäissyt pois sanat: "Nyt saan kuulla soittoa." Päällekirjoitus oli tuottanut tukaluutta; hän jätti mitään käyttämättä. "Vaimosi" oli hän ensin kirjoittanut alle, mutta sitten pyyhkäissyt sen. — Tämän muotoisena kirje kyhättiin puhtaaksi ja pantiin menemään; se helpotti hänen mieltänsä. Hän istui taas tyynnä alas odottamaan. Hän kuuli herran saavan päivällistä, hän söi silloin itsekin hiukan ja uinahti uneen. Eipä hän ollutkaan nukkunut juuri ollenkaan edellisenä yönä.
Hän heräsi, — vieras ei vielä soittanut; Magnhild nukkui jälleen ja näki unta, että jossain oli silta pingotettu tunturilta tunturille. Hän sanoi itsekseen että se oli Kölnin viereinen silta, josta suuri kivipainos-kuva riippui seinällä sänkykamarin kohdalla. Mutta nyt se kumminkin ulottui toisen korkean tunturin harjulta poikki syvän laakson toiselle, kohoten korkeana ristikkorakenteena ylös maasta. Kuta kauemmin hän sitä katseli, sitä vienommaksi ja värikkäämmäksi se sukeutui, sillä katso! se oli kutoutunut sateenkaaren säikeistä ja se seisoi säkenöiden ja läpikuultavana kuin kohtisuoraan tunturiselänteeltä selänteelle vedetty viiva. Mutta tämän poikki pingotettiin ristikkäin toinen silta, siitäpä molemmat heilumaan vitkallista, kaksijakoista tahtia, ja pian oli siitä laakso sädemerenä, missä kaikki värit välkkyivät ja heiluivat ristin rastin, siltoja vain ei enää näkynyt. Eipä tuntureitakaan enää ollut, vaan riutuvat värit yksinään täyttivät kaikki ajateltavissa olevat näköalat. Kuinka avarat ne olivat! kuinka kauas hän nyt pystyi näkemään? Hän hätääntyi äärettömyydessä ja heräsi… Hän kuuli soitettavan päänsä yläpuolella. Talon ulkopuolella seistiin paikka täynnä väkeä, joka hiljaa silmäili ylöspäin.
Magnhild ei liikahtanut. Sävel virtasi täyteläänä, valoisa kauneus loisti hänen soitostaan. Magnhild istui kuunnellen, kunnes tunsi soiton virtana valavan päätänsä, käsiänsä, helmaansa. Tästä valui siunausta hänen pikkukodilleen, sen sisäinen kyynelmaailma loisti ikihelmien valossa. Hän työnsi tuolinsa syvemmälle nurkkaan. Mutta sielläkin, missä hän istui, tunsi hän olevansa kaikkihyvän Salliman nähtävissä, joka oli hänen kohtalonsa salannut. Taiteilija soitteli säveliään kuuluviin tiedosta, jota Magnhildilla ei ollut, mutta intohimoksi, joka samassa heräsi hänessä. Hän ojensi ulos kätensä, vetäisi ne kohta takaisin puoleensa ja hyrskähti itkuun.
Kauan tämän ohi mentyä — kun kansa jo oli hajonnut ja taiteilija vaiennut — istui Magnhild vielä paikallaan. Elämällä oli tarkoitus, myös hänkin saisi astua sinne sisään rikasta ihanuutta nauttimaan. Niinkuin nyt lauloi hänessä, olisi kerran laulava hänen ympärillään! Riisuessaan yltänsä käytti hän siihen sekä salia että makuusuojaa jopa puolta tuntia tavallista runsaammin. Hän laskeutui makuulle, ensikerran tuntien omaavansa jotakin, jota varten kannatti nousta. Hän kuuli yläpuolellaan taiteilijan askeleet, jotka olivat köykäisemmät kuin muiden. Myöskin kosketteli hän huonekaluja vienon varovasti; hänen silmistään loisti hyväntahtoisuus, tämä loisto sekä sen takainen syvä, puoleensa vetävä ilme oli se, mitä Magnhild viimeiseksi selvään huomasi.