Seurasi päiviä, joita on mahdoton kuvata. Magnhild kävi opetustunneillaan, mutta riensi niiltä kotia, jossa musiikki otti häntä vastaan, ja talon ympärillä kihisi kuuntelijoita. Hän tuskin ollenkaan enää jätti kotiansa. Joko oli taiteilija kotona ja Magnhild odotti hänen soittoansa, tai lähti edellinen kävelylle ja jälkimäinen odotti häntä kotiin palaavaksi. Magnhild punastui, kun hän käväisi tervehtimässä ja vetäytyi peremmäksi. Jos taiteilija tuli saliin pyytämään jotakin, tärähti Magnhild läpitsensä, kun edellisen jalat kuuluivat lähestyvän. Hän seisoi hämmentyneenä ja tuskin tajusi, mitä mies pyysi siinä seistessään. He olivat tuskin puhuneet keskenään kymmentä sanaa kymmeneen päivään, mutta nainen tiesi jo miehen pienimmätkin totunnaistavat, pienimmät erikoisseikat hänen puvussaan. Hän näki milloin tuo ruskea pehmyt tukka asui korvan takana tai oli vierähtänyt eteen päin, milloin hänen harmaa hattunsa ajelehti niskassa tai kohosi otsalle, milloin hän käytti käsineitä tai milloin oli käyttämättä, milloin hänellä oli hartiot käärittyinä villaroitiin, milloin ei. Entäs nainen itse? Kaksi uutta kesäpukua oli hän teettänyt itselleen, ja kävi vain puettuna toiseen. Uuden hatun oli hän ostanut.
Hän luuli syntyneensä soitantoa varten — mutta ei tuntenut ollenkaan halua minkään alun tekoon. Häntä tyydytti kyllin tuon toisen soitto ja läheisyys.
Hän kehkeytyi päivä päivältä yhä runsaammin versovaan ajatusten silmikkoelämään. Se oli alkuaan valmistaunut hänen uneilu-elämästään, mutta musiikin ilmaa tunsi hän nyt kaipaavansa elääkseen. Hän ei älynnyt, että tuon miehen vieno olento, jota sairaus oli vielä enemmän henkevöittänyt, oli hänen elämässään jotakin uutta, kallista, ajatuksia elvyttävää. Siitä mielihyvästä, jota taiteilija vaikutti ja josta Magnhild punastui, siitä tämä kiitti ja kunnioitti yksin soiton säveliä.
Koulussa sai hän yksityishenkilöä kohtaan mielenkiinnon, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, vieläpä merimiehen vaimonkin kanssa, joka siivosi hänen asuntoaan, antausi hän haasteluun. Hänen sielustaan revähti joka päivä rikki joku peittävä esiverho. Hän pehmeni niinkuin siirto-iässä oleva nainen, jota ikää hän ei koskaan ollut kokenut. Kirjoja, joita hän oli pappilassa lukenut tai kuullut luettavan, nousi jälleen uusina eloon hänelle. Nousi ilmi henkilöitä, joita hän ei silloin ollut nähnyt; ne saivat verta, väriä, eloa. Olipa tapauksia elämästä tai kirjoista, jotka aikoinaan olivat liukuneet ohi sumuna; nyt vasta sumu niistä haihtui ja hälveni ja äkkiä astui ilmi elokuvia. Magnhild heräsi, kuten itämainen impi, seraljiin suljettuna, jonakin päivänä herää lauluun akkunansa alta ja turbaanin väläykseen.
V.
Kun Magnhild eräänä aamuna hilpeänä ja hiljakseen hyräillen astui saliin mennäkseen avaamaan akkunaa kadulle päin, seisoi herrasnainen vastapäätä avoimessa akkunassa toisella puolen katua.
Talo sitä ympäröivässä puutarhassa oli sangen matala, sen omisti eräs paikalta muuttanut virkamies; lehvästöä oli kutoutunut palmikoiksi akkunain ympärille riippuen nyt osittain näiden päällitse alas. Herrasnainen järjesteli par'aikaa lehtipalmikoita, jotka roikkuivat tiellä. Hänen oli päänsä ympäröity kutreilla, pikemmin mustilla kuin ruskeilla. Silmät loistivat, otsa oli matala, mutta leveä, kulmakarvat olivat sangen suorat, nenä samoin, mutta voimakas ja pyöreä, suu uhkea, kaula kohosi niin komeasti olkapäiden välistä, että Magnhildinkin täytyi se huomata. Avoimet puvunhihat olivat luisuneet takaisin ylös lehväpalmikoiden kanssa otellessa ja paljastivat käsivarret. Magnhild ei saanut silmiänsä hänestä irroitetuiksi. Kun nainen keksi Magnhildin, nyökkäsi hän ylitse tälle ja hymähti.
Magnhild hämmentyi ja vetäysi takaperin.
Samassa tuli eräs lapsi herrasnaisen luo, joka kallistui sen puoleen ja suuteli sitä. Lapsenkin päätä peittivät kutrit, vaikka vaaleat, kasvot eivät olleet äidin ja olivat kuitenkin äidin moiset. Väri se oli harhaanviepä, sillä lapsi oli vaaleanverinen. Lapsi kiipesi tuolille ja katsahti ulos. Äiti kävi taas käsiksi palmikoihin, mutta silmäili Magnhildiin päin. Kummallinen silmäys! Magnhild asetti päähänsä hatun, hänen oli mentävä kouluun, mutta tuo silmäys teki, että hän lähti ulos takatietä ja palasi samaa tietä tuntia myöhemmin.
Herra soitteli. Magnhild seisoi hetkisen somassa puutarhassaan kuunnellen, mutta hänen täytyi mennä sisään nähdäkseen mitä tämä soittelu vaikutti kauniiseen rouvaan. Hän meni keittiöön ja sieltä saliin, mutta pysyi piilossa. Ei! ei mitään vierasta herrasnaista ollutkaan ikkunassa toisella puolen. Magnhild tunsi olonsa keventyneeksi ja astui esiin. Hänen piti siirrellä muutamia kukkaruukkuja auringon mukaan — hänen tavallista työtänsä. Hän oli vähällä pudottaa kukkaruukun kadulle, sillä siinäpä vieras nainen pistikin päänsä sisään avoimesta ikkunasta. "Älä pelästy!" hymyili hän niin suostuttavalla anteeksipyynnön anomuksella, että se voitti kaiken ystävällisyyden tai rukouksen minkä Magnhild ennestään tunsi. "Saanhan minä tulla sisään teille vai kuinka?" Ja ennenkuin Magnhild ajatteli vastausta, oli hän jo tulossa. Toisessa tuokiossa hän seisoi korkeana ja kauniina Magnhildin edessä. Outo tuoksu leijaili hänen ympärillään, hänen astellessaan siellä sisällä jutellen milloin kivipainoskuvista seinillä, milloin laaksosta, tunturista tai kansasta. Äänen sointu, tuoksu, käyskely, silmät, jopa puvun kangas ja aistikkuus ja semminkin rohkea värien yhtymys tenhosi mielet. Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin hän huoneeseen astui, oli se hänen omansa, jos hän haisteli kukkaa ja sanoi siitä jotakin, tuli siitä kaksin verroin kukka — se, mitä nämä silmät katselivat, sai juuri sen verran arvoa, minkä hän sille antoi.