He astuivat jälleen huoneeseen ja ulos takatietä läpi puutarhan ja poikki niittyjen. Metsää kasvoi ylhäällä vasemmalla puolen kirkkoa peittäen alinta tunturinrinnettä. Magnhild ja lapsi astuivat edellä, rouva ja Tande tulivat perässä. "Mikä on nimesi?" kysyi pikku tyttö. — "Magnhild." — "Sepä on mukavaa, sillä minun nimeni on Magda, ja se on melkein samaa kuin Magnhild." Kohta jälestä hän kysyi: "Oletko nähnyt isääni virkapuvussa?" Ei, sitä Magnhild ei ollut nähnyt. "Hän tulee pian tänne hänkin, ja silloin minä pyydän häntä pukeutumaan univormuun." Hän jäi juttelemaan isästään, jota hän tuntui rakastavan yli kaiken muun maailmassa. Toisia sanoja Magnhild kuuli, toisia ei kuullut. Takanatulijat haastelivat niin hiljaa, ettei hän voinut sanaakaan erottaa, vaikka he tulivatkin kohta kintereillä. Kerran vain hän äkkiä katsahtaessaan taakseen huomasi rouvan mielenilmeen huolestuneeksi, Tanden vakavaksi.
He olivat metsässä. "Kah, tässähän meillä onkin heti mitä viehättävin paikka!" puhkesi rouva puhumaan, ja nyt hän sädehti uudelleen, ikäänkuin hänen mielentilansa ei koskaan olisi ollutkaan muuta kuin mitä riemastuneinta. "Tähän me majaudumme!" ja samassa istahti hän heikosti huudahtaen ja naurahtaen. Tande istausi vitkalleen ja vähän syrjemmäs, Magnhild ja pikku tyttö toisella puolella. Pienokainen juoksahti kohta taas ylös, sillä hänen äitinsä halusi kukkasia, sammalia, ruohoja ja heinänkorsia. Hän ryhtyi sitelemään kukkasvihkoja, eikä pienokainen lie nyt ensikertaa hänelle vihon aineksia poiminut, sillä hän tiesi kaikkien eri kukkasten nimet ja tuli aina ihastuksesta ilakoiden tavattuansa jotakin, mitä äiti ei ollut nähnyt, mutta minkä tyttö tiesi olevan tälle mieluisaa.
Ajatuksia lausuttiin. Muutamia, ei kaikkia sieppasi kuuluviinsa Tande, joka oikoi ruohossa ja näytti tahtovan levähtää. Mutta siitä tuokiosta alkaen, jolloin he osuivat juttelemaan eräästä asiasta, joka oli sattunut juuri niinä päivinä, nim. että eräs miehensä hyljännyt vaimo sittemmin joutui rakastajansa hylkäämäksi, otti Tande vilkkaasti osaa keskusteluun soimaten ankarasti rakastajaa, jota taas rouva Bang puolusti: ei ollut muka hyvä toimia rakkauden perustalla, jota ei enää ollut olemassa. Mutta ainakin velvollisuuden perustalla, arveli Tande. Ah, velvollisuudenhan he jo olivat heittäneet hyvästi, vastasi rouva ja pisti kukkia koristeeksi Magdan hattuun. Keskustelun jatkuessa ilmeni aina tilapäisesti, että rouva seurusteli maan parhaissa piireissä, että hän oli laajalti matkustellut ja että hänellä varmaan oli varoja elää missä ja miten vain itse halusi. Ja kuitenkin istui hän vain täällä hiljakseen huolehtien Magnhildin, Tanden ja lapsensa parasta. Kaikille näistä mainituista oli hänellä lempeä sana varalla; jokaisen pikku lauseen hän otti talteen ja sai siitä kohta suetuksi jotakin, samoin kuin niistä ruohonkorsista, joita hän nyt pujotti yksitellen kukkakimppuunsa, jopa niin ettei ne sinne hukkuneet, vaan pääsivät näkyviin.
Tanden kaidat, kalpeat kasvot ihmeen hienoine hymyineen ja pehmeine hiuksineen, jotka ikäänkuin hyväillen kietoivat kasvot kehiinsä, vilkastuivat vähitellen.
Olihan tuo värikäs, lämmin nainen, jonka luona hän nyt istui, osa siitä maailmasta, jossa hän runoili ja eleli.
Se paikka, missä he istuivat, oli koivujen ja haapojen ympäröimä. Mänty ei ollut vielä päässyt näitä kukistamaan, vaikka sen vesat jo törröttivät esiin. Niin kauan saivat myös kukat ja ruoho elää — vaan ei kauemmin.
VI.
Magnhild heräsi toisena aamuna — ei suloisiin muistelmiin, kuten joka päivä lähinnä ennen kuluneina viikkoina. Siinä mihin hänen oli noustava, oli jotakin, jota hän pelkäsi, paitsi että se vielä aiheutti tuskaa. Ja kuitenkin kaikitenkin se häntä viehätti — mitä hän olisikaan tänään kokeva?
Hän oli nukkunut kauan. Tultuaan saliin, näki hän rouva Bangin avoimessa akkunassa ja sai heti tervehdyksen ja päännyökkäyksen. Jotakin hattua kohotettiin näkyviin ja väikyteltiin. Vähän jälkeenpäin oli Magnhild niin kokonaan hänen herttaisen hyvyytensä, kauneutensa, elävyytensä lumeissa, että hän oli vähällä unohtaa mennä opetustunnilleen.
Sopuisa suostumushuuto kohtasi häntä koulussa, kun hän tuli tukka uudessa asennossa, uusi hattu päässä ja valkoinen pitsikaulahinen punaisen puvun päällä! Magnhild oli itse pukunsa vuoksi hämmentynyt ja hämmentyi yhä lisää. Mutta se vilpitön hyväksyntä, joka moniäänisenä seurasi, lohdutti häntä pian ja hän lähti koulusta samalla tunteella kuin virkamies, joka on ylennyt asteen verran arvossa.