Tänäkin päivänä oli kaunis ilma. Sentähden päätettiin tehdä huviretki jälkeen puolisten. Edellä puolenpäivää soitteli Tande. Akkunat olivat selkiselällään joka puolella, ja rouva Bang istui omassa ikkunassaan itkien. Kansaa kuleksi ohitse ja tuijotti, mutta rouva ei piitannut siitä.
Tanden tänpäiväisessä soitossa oli jotakin niin intohimoisen hyrskyisää ja toisinaan niin tuskankirkuvaa, jommoista Magnhild ei vielä milloinkaan ollut kuullut. Ehkä soittaja itsekin tunsi siinä tahattomasti hairahtuneensa, sillä hän hillitsi itsensä äkkiä ja viritti eleille koko virrallisen valoisia, sätehikkäitä kuvia juoksemaan keskelle päivänpaistetta ja hyönteisten surinaa. Kastepisaroista kostea takasuvipäivä tarjosi näköalan, joka täydeltään tulvi hauskoja havaintoja. Kadunpöly, joka oli kuivamaisillaan, kimalteli tuhansin helmin, nurmella välkkyivät värit vihreinä, pelloilla keltaisen ja ruskean sävyyn. Metsässä värien loiste vivahteli yhtenään vaihdellen keltaiseen, punaiseen, ruskeaan ja vihreään. Mahtavan tunturin ylimmän huipun ilma ei vielä koskaan liene kyllemmälti ollut mehustettuna sinisellä. Tämä esiintyi väkevästi merenlahden ympäriltä kohoavain, kiiltäviksi kuluneiden kalliovuorten välkkyvän harmaan rinnalla. Soitto keskittyi, siinä värähti vielä tuskan tunne, mutta vain kaikuna tai särkyneenä pisaroiksi, jotka silloin tällöin solisivat uuden tunnelman aurinkovoimaan. Rouva Bang oli pannut päänsä käsivarren nojaan. Magnhild katseli hartioiden liikkeitä, itse hän vetäysi takaisinpäin. Häntä ei miellyttänyt moinen näytteillepano.
Jälkeenpuolenpäivän kävelyllä täytyi Magnhildin taas astua edellä lapsen kanssa, molemmat muut tulivat perästä kuiskaten. He kokoontuivat nyt toiselle paikalle, vähän matkaa ylemmäs tunturille. Rouva Bang oli itkenyt. Tande oli ääneti, mutta näytti ehkä vielä tavallistaan henkisentyneemmältä.
Keskustelu lähti tänään Norjan vuonomaisemasta, miten ne tunturit, jotka kaikkialta sulkevat, vaikuttavat mieleen painostavasti. Mainittiin kaikki kansan henkisen elämän esteet; sovinnaisuus, totunnaiselämä, ennen kaikkea totunnainen kristillisyys, ulkokullaisuus luistivat rataansa rattoisaa menoa, rakkauden oikeus esitettiin äärettömäksi — — "Kas nyt tuota, joka taas istuu etusormi suussaan!" naurahti rouva Bang. Magnhild säikähtyi sanomattomasti ja hilpeämieli nousi.
Vähän myöhemmin Magnhild antoi Magdan pistää kukkia ja ruohoja tukkaansa. Hän laulaa hyräili, kuten oli tottunut siitä asti kun hän pappilassa nuottien mukaan lauleli. Tällä kertaa hänen säännötön laulunsa elpyi tavallista vilkkaampaan vauhtiin, kun ajatukset täyttivät sen kuten tuulet purjeen. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä kovemmin hän lauloi, kunnes Magda sanoi: "Tuolla tulee äiti!" Magnhild vaikeni. Aivan oikein tulikin rouva Bang, ja vähän jälestä Tande: "Mutta, lapsi, laulathan sinä?" He olivat päivän kuluessa alkaneet sinutella toisiaan, s.o. rouva Bang sinutteli puolestaan, Magnhild ei saattanut tehdä samoin. — "Sepä oli korkein ja kirkkain sopraano, mitä pitkään aikaan olen kuullut", sanoi Tande joka nyt hänkin tuli lähemmäs ja hehkui punasissaan siitä, että oli astunut nuo muutamat askeleet tavallista vinhemmin. Magnhild kavahti pystyyn, niin että kukat ja ruohot karisivat hänen päältään maahan ja samalla hän kävi tukkaansa poistaakseen kaikki millä Magda oli häntä somistellut, josta tyttö valitti surkeasti. Mutta Tanden sanat, ulkonäkö ja ne katseet, joita hän nyt Magnhildiin tähtäsi, sekottivat tämän, ja rouva Bang teki kiltisti siinä, että hän yritti ikäänkuin suojella Magnhildia.
Hetken perästä he olivat menomatkalla kotiapäin — ja mentiin suoraa päätä Tanden asuntoon koettelemaan Magnhildin ääntä.
Rouva seisoi pidellen häntä kädestä. Magnhild osasi ihmeen tarkasti joka nuotin päähän ja laulaa lasketteli sävelikköjä, niin että Tanden täytyi pysähtyä ja katsoa ylös. Magnhildin täytyi silloin sanoa laulaneensa jo ennen.
Hän tunsi vähitellen onnea, sillä häntä suosittiin — siitä ei saattanut erehtyä. Ja kun piti koeteltaman pientä kaksiäänistä laulua, ja Magnhild osasi laulaa suorastaan lehdestä sopraanoa sekä samoin toisen ja kolmannen kera, syntyi siitä pian pikkupiirissä semmoinen ilo, että Magnhild siitä lämpeni ja toi näkyviin semmoisen kauneuden, jommoista hänellä ei vielä yhtenäkään elämänsä hetkenä ollut nähty.
Rouva Bangilla oli hyvä alto-ääni. Se ei ollut niin kehittynyt, kuin se oli sympaattinen, se ei myöskään ollut voimakas, mutta sopi sentähden sitä paremmin soimaan Magnhildin äänen myötä, sillä jos tämä mahdollisesti olikin väkevämpi, ei hän koskaan ollut viljellyt sitä muuta kuin heikosti eikä nytkään tehnyt toisin.
Mikäli he tutustuivat lauluihin, laajensi Tande säestävän sävelsoiton. Katu oli täynnä yleisöä. Mitään tämmöistä ei oltu koskaan kuultu tällä vähäpätöisellä paikalla. Epäilemättä liiteli siinä koko liuma uusia kuvitelmia heidän päittensä päällä. Varmaankin tänä iltana ajateltiin ja juteltiin hienommin kuin muulloin. Lapset kaiketi aavistivat vieraita maita. Sadella vihmoi; korkeat tunturit molemmin puolin laaksoa ja vuonon ympärillä seisoivat huiput verhottuina, mutta kohosivat mielikuvitukselle kahta korkeampina puolihämärästä. Metsän värivivahdukset, tyyni merenpinta, sateen pimentämänä, niityn raikas odelma, virran kova kohina eikä muuten yhtään häiritsevää ääntä. Jos sattuivat vaunut ajamaan ohitse, seisahtuivat ne.