Yleisön hiljaisuus ulkona viritti tunnelmansa sisällä oleviin.
Kun he vihdoin lopettivat, lausui Tande tahtovansa päivittäin tunnin ajan opettaa Magnhildia ääntänsä käyttämään, niin että tämä heidän lähdettyään oppisi omin päin harjoittelemaan pitemmälti. Muuten he pitkittäisivät yhdessä laulelua, sillä siitä karttuisi makua. Rouva Bang lisäsi, että siitä äänestä voitaisi saada jotain suurta syntymään.
Tanden silmät seurasivat Magnhildiä ikäänkuin tähystäen, niin että tämä oli iloinen, kun pääsi lähtemään.
Hän unohti jonkun nuottivihkojaan ja kääntyi ovesta sitä ottamaan. Tande seisoi ovessa ja hymyili kuiskaten: "kiitos tästä päivästä!" Magnhild kompastui siinä kynnykseen ja nolostuen oli hän vähällä myös horjahtaa ylimpään portaaseen. Hän saapui alas pahanpäiväisesti hämillään. Rouva Bang katsahti häneen, sillä hän seisoi siellä vielä odottaen saadakseen sanoa "hyvää yötä." Hän viivähti hiukan ennenkuin sen sanoi, ja silloin se oli viileää, hajamielistä. Mutta mentyään muutaman askelta kääntyi hän takaisin, ja nähdessään Magnhildin seisovan ihmeissään, palasi hän juosten ja painoi hänet kiihkeästi vasten poveaan.
Hiljan oli ollut ilta, josta Magnhild oli ajatellut että se oli hänen elämänsä onnellisin. Mutta tämä —?
Kun ylhäältä kuului askelten liikuntaa, vapisutti häntä valtavasti. Hän muisti soittajan suuren katseen, kun tämä kohotti silmänsä kesken soittoaan. Timantti hänen vasemmassa kädessään leikkasi välkkyviä pyörylöitä pianon pinnalle, sinisuoniset kädet — esiin suljahtava pitkä tukka — hienot, harmaat vaatteet, hänen tyyni olentonsa kaikki valuvan virran tavoin suli säveliin ja sopusointuihin ja hänen kuiskaukseensa "kiitos tästä päivästä!" — Rouva Bangin puolella oli pimeä.
Ennen keskiyötä Magnhild ei ollut vuoteessa eikä silloinkaan vielä nukkuakseen. Eipä säveltäjäkään tuolla ylähuoneessa vielä ollut unessa, päinvastoin juuri silloin hän rupesi soittamaan. Surunvoittoista, yksinkertaista laulua hän soitteli, ensin sopraanosoolona, sitten naiskuorona, sopusointu oli niin heleän puhdas. Ottamatta huomioonsa ajatuksensiirtoa, istui Magnhild tuolla mäen rinteellä tuona ripillepääsö-iltana ja katseli sinne kauas, jossa hänen kotinsa oli ollut. Kaikki pikkuveikot ja -siskot tulivat hänen ympärilleen. Taiteilija soitti aina samaa kappaletta eri tavoin, mutta aina loi se Magnhildin mieleen saman kuvan.
Koulussa kohtasivat häntä seuraavana aamuna monet kysymykset eilis-illasta, oliko hän, Magnhild laulanut, mitä he olivat laulaneet, olivatko molemmat muut laulaneet, tulisivatko vielä useammin laulamaan.
Kysymykset täyttivät häntä ilolla: suuri salaisuus, hänen salaisuutensa piili siinä perinnä sisällä. Hän tunsi olevansa jäntevä. Niinkuin tänä päivänä, ei hän koskaan ennen ollut rientänyt kotia. Olihan hänen vielä samana aamupäivänä laulettava taiteilijan kanssa! —
Ja niin tapahtuikin. Herra Tande lähetti sanan merimiehen vaimon mukana odottavansa Magnhildia klo 12. Hiukan aikaisemmin kuuli Magnhild vielä kerran tuon eilisen surunvoittoisen vienon kappaleen.