"Hyvä, hyvä!" kähisi herra, "mutta istu nyt toiselle penkille! Tahtooko herrasväki siirtyä vähän likemmäs yhteen!" pyysi hän niitä, jotka istuivat likinnä olevilla penkeillä. Joko näin nyt tehtiin tai jäi tekemättä, Martta ei liikahtanut: "Piru vieköön, jos niin teen!" sanoi hän. "Antakaa hänen istua!" kuiskasi rouva Bang. "Ei millään muotoa!" lausui liehakoiva vanha herra "tässä on ylhäisen herrasväen paikka!" ja hän tarttui Martan lapseen. Mutta silloinkos Martta karkasi pystyyn kuin vimmattu. "Annakkos sinä, Ruotsin velho, mun vesani heti olla rauhassa!" Joukko räjähti nauruun, joka rohkaisi muijaa jatkamaan. "Vai ylhäistäkö herrasväkeä? Vieläkö mitä! Rojua! — ei tuo ole hituistakaan minua parempi, mokomakin — siinä kuin minäkin!" — Nimitys jääköön mainitsematta, mutta Martta tähysti rouva Bangia. Naurun räiskähdys yleisön puolelta, ja sitten ikäänkuin komennosta, haudan hiljaisuus.
Rouva Bang oli noussut ylväsnä ja kauniina. Hän katsahti ympärilleen hakien suojustajaansa. Hän tahtoi lähteä. Tande ei ollut kaukana seisten parin matkailijan välissä, jotka olivat pyytäneet saada esitellä itseään kuuluisalle säveltäjälle.
Rouva Bangin silmät tähtäsivät leimuten Tanden silmiä. Tämä katsahti takaisin häneen, silmiään räpähyttämättä. Kaikki katselivat Tandea. Mutta ei kukaan päässyt hänen silmäänsä syvemmälle kuin hiottuun teräskuplaan.
Mutta kuinka tutkimaton tämä silmäys olikaan, yhden asian se kyllin selvästi ilmaisi: "Rouva, minä en tunne teitä!" Ja hänen hienosti kaareutuva otsansa, suoraviivainen nenänsä, tiviisti sulkeutuneet huulensa, hieman kololle vajonnut poskensa, jopa välkkyvät timanttinapit hänen paitansa rinnuksessa, koko puvun ylimysmäisyys näyttivät sanovan: "Älä koske minuun!" Silmä veti harson harson päälle.
Kaikki oli tapahtunut tuokiossa. Rouva oli kääntynyt Magnhildin puoleen, ikäänkuin ottaakseen hänet todistajaksi. Eikä kuitenkaan! Sillä ei kukaan koko maailmassa paitsi herra Tande ja rouva Bang voinut tietää, minkä uhrien edellinen nyt antoi savuna haihtua tyhjiin, kuinka suuren rakkauden hän nyt työnsi luotaan.
Taaskin kääntyi rouva häneen päin pikimmältään, aivan kuin vilaukselta vain. Minkä suuttumuksen, minkä parahduksen, minkä muistojen liuman, minkä ylpeyden, minkä halveksunnan hän singahuttikaan häntä kohti! Sai Magnhildkin vielä osakseen tuosta häipyvän jäännöksen, kun rouva Bang kääntyi — niin, mitähän tehdäkseen? Kasvot ilmaisivat äkkiä mitä surkeinta hylätyn tilaa ja sitten armon-anomuksen niin liikuttavan kuin lapsen lausuman. Kyynelet vierivät. Magnhild, kokonaan yhtyen hänen mielialaansa, kurotti kätensä hänelle. Hän tarttui siihen ja pusersi sitä niin, että Magnhild ainoastaan hädin tuskin voi hillitä itseään parkaisemasta. Solvaistu, hylätty nainen saattoi vain tällä ulkonaisella ponnistuksella pakottaa kokoon kaikki voimansa ja silloin se korotti hänet. Sillä samassa silmänräpäyksessä hän hymyili. Kas tuolla! Poikki niityn, siltä kohtaa, mistä seurueen nuora oli pingoitettu ja joka oli pidettävä vapaana, astui esiin kaksi upseeria kaikkien nähtävinä — mutta kukapa kieltää kenraalin lakilta pääsön? Ja sellainen oli sen mahtajan päässä, joka siinä pitkin askelin ja leveälle heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin hän itse olisi sekä päällikkönä että sotajoukkona, marssi esiin ajutantti vasemmalla sivullansa. Jo kaukaa tervehti hän mitä kunnioittavimmin kapteininsa kaunista puolisoa. Tämä riensi pelastajaansa kohtaamaan. Kenraalin käsivarren turvissa hän palasi paikalleen, ja kenraali istuutui hänen viereensä. Ajutantti sattui Magnhildin osalle, sittekun rouva oli heidät toisilleen esittänyt. Kenraali katsahti usein Magnhildiin, ja ajutantti oli itse ilmetty kohteliaisuus. Tämä oli osapuille ainoa, mitä Magnhild huomasi. Hän värisi.
Rouva Bang säkenöi sukkeluutta, hilpeyttä ja kauneutta. Se vain outoa, että hän vähä väliä tarttui Magnhildin käteen ja puserteli sitä samalla heltiämättömällä voimalla. Hän virkisti itseään edes silmänräpäyksen totuudella. Magnhildin siinä tuntema ruumiillinen kipu vastasi hänen sielunsa tuskaa. Hän kuuli vieressään istuvan ajutantin sekä Magdan ihailuhuudot. Hän näki itsekin muutamain kuulain välkkyvän ilmassa, ja näki jonkun katselijoista heiluttavan muutamaa isoa kuulaa, jonka tuo vanha urheilija sitten heitti niinkuin lasipallon ja heitettyään otti koppina takaisin käsivarsillaan, hartioillaan tai rinnallaan; — mutta hän kuuli samassa rouva Bangin lausuvan kenraalille, että ensi aamuna seuraa hän tätä: hän sanoi vain odottaneensa kenraalia, sittenkun hänen miehensä ei ollut voinut saapua.
Tiesihän Magnhild kaiken nyt olevan mennyttä! — mutta joko ensi aamuna? Huudonremahus, etenkin poikaviikarien nostattama vihlasi hänen tuskansa halki. Vanha urheilija heitteli molemmin käsin vuorotellen raskasta kuulaa ja aivan pikkaraista palloa ja oli jo hetken aikaa tätä menoa pitkittänyt. Magnhildin mielestä hän, Magnhild, itse oli tuo pieni kuula; — ja entäs suuri —? Ei hän tahallaan tätä vertauskuvaa hakenut, eikä hän sitä myöskään yksityiskohtiin asti ajatellut; mutta kaikki muuttui hänestä kuvaksi. Niinpä siis kuulain alituinen välkyntä ilmassa oli juuri tuo jääkylmä silmäys, joka äsken oli häntä värisyttänyt.
"Tuo ukko on tavattoman väkevä", sanoi ajutantti. "Näin kerran Venetiassa miehen, joka seisoi ja kannatti hartioillaan seisovaa toista miestä, ja tämä kumartui alas ja otti vielä kolmannen, joka asettui pystyyn hänen olkapäilleen, ja aatelkaas! he ottivat vielä huipukseen neljännen, joka seisoi pystyssä kolmannen hartioilla. Alimmainen asteli kantaen kaikki muut yletysten päällänsä, samalla kuin päällimmäinen vielä nakkeli kuulia — —"
"— Jos minä kuolisin tällä hetkellä", puheli rouva Bang toisella puolen, "ja sieluni unohtaisi kaiken täällä ja saisi uuden paljouden ihmeellisiä tehtäviä, äärettömiä näköjä, ja yhä uudet keksinnöt hurmaisivat minua — mitähän ihanampaa voisi tulla?" — "Niin pitkälle minä en ajattele", vastasi kenraalin vankka ääni, "mutta tahdonpa antaa pääni pantiksi siitä, että suurin onni, minkä hyvin järjestetty ihminen voi kokea, on saada elää ja kuolla velvollisuutensa täytännössä. Kaikki muu sen rinnalla on yhdentekevää." Magnhild tunsi taas polttavan kädenpuserruksen.