"Taputtakaa käsiänne herrasväki, taputtakaa!" lausui ilve-sankari käheästi ja hyvänsävyisesti. Yleisö naurahti hiukan, mutta ei liikahtanut paikoiltaan.
"Miks'eivät koirat kohta tule näkyviin?" kyseli Magda, kun kuuli niiden maltittomasti juoksentelevan sinne tänne teltassa.
Tunturit kohottivat korkeuteen päälakensa sankkain pilvisarjojen röyheltäminä; ilmassa liikkuva suhina ennusti sään muutosta; vuonon pinta musteni mustenemistaan vihurien taajetessa. Maiseman yläpuolella vallitsi jotakin äärettömän suurta, jotakin kamalan kammottavaa.
Alkoi kylmetä. Ihmisjoukko tuolla takana tuntui kolkolta ja painostavalta. Nyt tuli esille klovnin vaimo; hänen oli hypeltävä nuoraa pitkin. Laihalla entisellä kaunottarella oli pääntiestä kaarrettu, lyhythihainen puku. Rouva Bang tunsi, katsoessaan nais-raukkaa, vilun väreitä, valitti jalkojansa palelevan ja nousi seisaalle. Samoin tekivät järjestään kenraali, ajutantti ja sitä mukaa myös Magnhild. Ainoastaan Magda jäi istumaan rukoilevin silmin; hän odotti koiria. Yksi ainoa silmäys äidin puolelta riitti; hänkin nousi eikä sanonut mitään.
Lähdettiin ulos samaa tietä, jota upseerit olivat tulleet, ei kukaan katsonut taakseen. Rouva Bang nauroi heleintä nauruansa, josta vyörähti sulosoinnun aalto yli koko ihmisjoukon. Kaikki loivat silmänsä hänen jälkeensä. Kenraali astui rivakasti, niin että rouva pysyäkseen rinnalla sai panna nopsat, keveät jalkansa liukkaasti liikkeelle. Kenraalin kookas vartalo loi rouvan vartalolle erikoista somuutta; edellisen jäykän ryhdin ja muodon rinnalla rouvan sorja, solakka olento esiintyi erittäin edukseen. Värien vastakohta rouvan puvussa, hatun päältä heiluva sulkatöyhtö, hänen naurunsa helakka sointi loi jokaiseen yleisön joukossa saman tunnelman kuin hiljakseen etääntyvä soitto.
Kun upseerit jättivät hyvästi rouva Bangin ovella, ei tämä lausunut Magnhildille sanaakaan, eipä edes katsahtanut häneen sisään mennessään. Magnhild tunsi syvän myötätuntonsa loukatuksi. Pahastuneena meni hän omalle puolelleen.
Tande palasi myöhään. Magnhild kuuli hänen astelevan edes takaisin, tavallista nopeammin. Keveät askeleet tuolla yläpuolella ilmaisivat kuuluvasti, jopa vihdoin tahdin mukaan tuota samaa: "Älä koske minuun!" — timanttinappien välke, puvun ylimysmallisuus, kasvojen syvä umpimielisyys vainosivat Magnhildia. Rouva Bangin rakkauden kaipuu kirkui kimeästi noiden askelten alta. Mitä rouva nyt kärsineekään? Että hän nyt keskellä tuskansa salamia ja jyrinää muistaisi minua, olisi luonnotonta, ajatteli Magnhild. Ensi säikähdyksessään oli rouva kiitänyt hänen turviinsa, ikäänkuin katon suojiin, mutta tietysti heti perästä unohtanut kaikki.
Eteisestä kuului joku tulevan. Olikohan se sanantuoja rouva Bangilta? Ei, se oli Skarlie. Nuo kolme-neljännestahdin askeleet tunsi Magnhild kyllä. Mies tähysi pikaa, tutkivasti häneen, sisään tullessaan. "Kyllä mun nyt pian onkin aika matkustaa", hän sanoi. Hän oli muuten itse ystävällisyys ja alkoi hamuta kokoon matkakapineitaan. "Onko sinun täytynyt odottaa kyytimiestä?" kysyi Magnhild. — "Ei, vaan lihaa, jota viime kerralla tilattuani jäin vaille, niin että täytyi lähteä ilman; se tuli nyt äsken." — Magnhild ei puhunut enempää, ja Skarlie oli valmis lähtöön. — "Voi nyt hyvin sen aikaa!" hän oli ottanut kamssunsa ja katsahti "kultaansa."
"Skarlie", sanoi tämä; "sinäkö annoit ompelukone-Martalle riksin-rahan?" — Mies vilkutti silmäänsä pari kertaa ja virkkoi: "Mitäs pahaa, armaani, siinä oli?" — Magnhild kalpeni: "Olen usein halveksinut sinua", hän sanoi, "mutta en milloinkaan niin kuin sillä kertaa." Hän kääntyi ja meni makuukamariinsa, työntäen salvan eteen. Kuultuaan miehen poistuvan, hän paneusi vuoteelle.
Muutaman tahdin soitahdus kajahti ylähuoneen pianosta, mutta useampia ei seurannut. Arvatenkin oli soittaja itse säikähtänyt säveliään.