Magnhildin oli ehdottomasti täytynyt jäädä näitä säveliä kuuntelemaan. Hänen täytyi nyt kuunnella askelia, jotka jälleen alkoivat.
Jotakin salaperäistä, arvaamatonta oli nyt valamassa uutta hohtoa
Tanden ylitse. Magnhild oli alkanut pelätä häntä.
Hän oli jo ennenkin tuntenut väristystä Tanden lähellä ollessa; nyt hän tunsi samaa yksin ajatellessaankin häntä.
Askeleet seisahtuivat, ja Magnhild solahti tuosta mitä oli mahdoton selittää ylitse Skarlien luo; sillä siinä hän kumminkin oli asioista selvillä. Kuinka hän vihasikaan tuota! Ja ajatellessaan, että ennen neljäntoista päivän kuluttua tuo palajaisi ja esiintyisi niin, kuin ei yhtään mitään olisi tapahtunut, pui hän raivoisasti nyrkkejänsä ja avasi ne jälleen; sillä nyt kävisi tietenkin samoin kuin sadasti ennen: hän, Magnhild, tahtoisi unohtaa kaiken, koskapa tuo mies sentään oli niin kiltti ja antoi hänen elää ja olla niinkuin hän itse mieli.
Omaa voimattomuuttansa syvälti sureva sydän peitti hänen mielensä öiseen sumuun. Hän hyrskähti itkuun. Hän ei kyennyt selvittämään itselleen ainoatakaan suhdetta, ei muiden välistä eikä omaansa, ei kyennyt tekemään ainoatakaan vapauttavaa päätöstä. Mikähän se saattaisikaan olla?
Askeleet alkoivat uudelleen astua, milloin nopeammin, milloin hitaammin. Ja taaskin ilmestyi tuo selittämätön, vaikkei vastenmielinen vavistus Tandea kohtaan.
Oli vihdoin tullut pimeä; Magnhild nousi ja meni sisään. Rouva Bangilla oli valaistu, kaihtimet olivat lasketut alas. Magnhildin täytyi myös sytyttää valoa. Tuskin sen tehtyään hän kuuli askelia ulkoapäin, ja ovea koputettiin. Hän kuunteli, taas koputus. Hän meni itse ovelle. Oli sanantuoja rouva Bangilta pyytämässä Magnhildia tulemaan sille puolen. Magnhild sammutti ja seurasi. Siellä oli kaikki muutettuna. Avoimia, täyteen sullottuja laatikoita, kohvertteja, vasuja, koppia, laukkuja, Magda makaamassa oman pienen matkalippaansa päällä, joku apu-akka, niinkuin neitsytkin, puuhaamassa edelleen pakkaamista. Neitsyt nousi ja sanoi: "Rouva lähti vähän aikaa sitten sisään ja paneusi maata. Käväisenpä hänelle sanomassa." Magnhild koputti ovelle ja astui sisään.
Rouva Bang makasi valkoisten uudinten takana pitseillä koristetussa yöpuvussa. Hänellä oli päänsä ympäri käärittynä tuo turkkilainen huivi, joka eroamatta kuului hänen päänsärkyynsä. Lamppu seisoi vähän taempana, verhonaan punaisesta, pehmeästä paperista tehty varjostin, joka hieman liikahti. Hän makasi toisen kyynäspäänsä nojassa, syvälle pielusten väliin painuneena, uupuneena ojentaen vapaan, vasemman kätensä ja antaen väsyneen, tuskallisen silmäyksen seurata sitä. Kuinka kaunis hän oli! Hän valloitti jälleen kerrassaan Magnhildin omakseen, jopa siinä määrin, että tämä heittäysi rouvan kaulaan ja itki. Tästä ikäänkuin sähkötäräyksen saaneena sairas kohoutui istualle ja painalsi ystävänsä vasten lämmintä, täytelästä poveansa. Hän tahtoi kaikkein väkevimmällä otteellaan vetäistä ymmärtämyksen ja myötätunnon puolelleen. "Kiitos!" kuiskasi hän Magnhildille. Hänen epätoivonsa tuntui ikäänkuin värisevän kaikissa niissä ruumiinosissa, joita kosketeltiin. Ote heltesi, Magnhild nousi seisaalle, rouva Bang vajahti takaisin ja kehoitti Magnhildia ottamaan tuolin ja istumaan ihan sängyn viereen. "Täällä kuuluu kaikki", hän kuiskasi osottaen ovelle päin. Magnhild tuli tuolineen. "Ei, tähän sängylle!" sanoi rouva Bang ja siirrähti sinnemmäs. Tuoli asetettiin jälleen paikalleen. Rouva tarttui Magnhildin käteen ja piti sitä omien käsiensä välissä. Hän katseli Magnhildia silmiin, jotka vielä valuivat kyynelissä. Kuinka lempeästi, todesti, ymmärtävästi hän katseli! Magnhild kallistui alas ja suuteli häntä. Huulet olivat hervottomat.
"Olen pyydättänyt sinut tänne, Magnhild", sanoi hän hiljaa. "Minulla on pari asiaa sanottavana sinulle. — Älä pelästy" — seurasi käden puserrus; "se ei ole minun historiani, — se onkin aivan lyhyt, sillä minun tarvitsee olla yksinäni." Kyyneleet vierähtivät näiden viime sanojen ohessa alas poskille. Hän tunsi tämän ja hymyili.
"Sinä olet joutunut naimisiin — — en ymmärrä miten, — — enkä tahdokaan sitä tietää!" Hän vapisi läpitysten ja pysähtyi. Vähäksi aikaa hän käänsi päänsä toisaalle ja jatkoi sitten: "Älä kosta —" mutta pitemmälle hän ei päässyt, vaan veti molemmat kätensä luokseen, verhoutui peittoonsa, kääntyi kokonaan ympäri ja itkeä tihutti pielusten välissä. Magnhild näki liikutuksen selän ja käsivarsien kiskottelevista väreistä. Itse hän nousi seisomaan.