"Se oli tyhmästi minulta", kuuli hän vihdoin. Rouva oli kääntynyt Magnhildiin päin ja hieroi silmiään ja otsaansa esanssilla, joka täytti huoneen mehevällä sulohajullaan. "Ei minulla ole mitään neuvoa antaa — mitä apua siitä pait'sitä olisikaan? — Istu jälleen!" Magnhild istahti; rouva laski mehupullon luotansa ja otti hänen kätensä omien käsiensä väliin. Hän taputti ja siveli kättä, samalla pitkälti ja tutkivasti katsellen häntä. "Tiedätkö, että sinä olet syypää siihen mitä tänään tapahtui?" — Magnhild kävi hehkuvan punaiseksi ikäänkuin palavan roihun ääressä; hän tahtoi nousta, mutta rouva pidätti häntä. "Hiljaa, lapseni! Minä olen tuntenut hänen ajatuksensa silloin kuin olimme yhdessä. Sinä olet puhdas ja hieno, — ja minä —!" Rouva sulki silmänsä ja jäi makaamaan hiljaa kuin kuollut. Ei kuulunut henkäystäkään, — ennenkuin hän vihdoin huokasi niin syvälti, niin pitkään, ja samalla loi ylös katsauksen täynnä ääretöntä kärsimystä —!
Magnhild kuuli oman sydämensä sykkivän; hän ei uskaltanut liikahtaa, hillitsi vain omia henkäyksiään. Hän tunsi hikoavansa. —
"Niin niin, Magnhild — ole sinä nyt varuillasi!" Magnhild nousi pystyyn. Rouva Bang käänsi päänsä hänen jälkeensä: "Älä huoli ylvästellä!" hän lausui. "Onko sinulla mitään paikkaa, jonne voit paeta turviin? — Vastaa minulle!"
Magnhild kykeni töin tuskin kokoamaan ajatuksiaan, mutta vastasi "on", ainoastaan tottumuksesta tottelemaan rouva Bangia. Hän ei ajatellut mitään pakopaikkaa, vaan ainoastaan lähteä sieltä missä oli ja heti paikalla. Mutta ennenkuin hän pystyi tähän, lausui rouva Bang katseltuaan häntä kaiken aikaa: "Minä sanon sinulle asian, josta et tiedä. Sinä rakastat häntä."
Magnhild suoristihe salaman nopeasti, silmät tähdättyinä rouva Bangin silmiin. Siitä syntyi lyhyt taistelu, jossa rouva Bangin silmät ikäänkuin hengittivät vastustajansa silmiin. Tämä hämmentyi, punastui ja kallisti päänsä käsiänsä kohden. Rouva Bang oikasihe suoraksi istualtaan ja kävi kiinni hänen käsivarteensa. Magnhild vastusti vielä, rintansa nousi ja laski — hän horjahti, ikäänkuin etsien tukea, ja kallistui vihdoin siihen suuntaan, missä hän tunsi rouva Bangin käden pusertavan.
Hän laskeutui pitkäkseen toisen rintaa vasten ja itki kiihkoisasti.
VIII.
Seuraavana aamuna Tande vielä virui vuoteellaan, kun merimiehen vaimo ojensi hänelle kirjeen. Sen sulki sisäänsä siro, vanhanaikuinen, vähän kellastunut kiiltokuori, ja päällekirjoituksen oli tottumaton naisenkäsi piirtänyt hienoilla kirjaimilla, joihin jokaiseen, mikä meni viivan alapuolelle, oli lisätty pieni tarpeeton koukero, ympyriäiseksi yritelty, vaikka liian arka oikein onnistuakseen. "Keltähän tuo saattaa olla?" Hän aukaisi. Allekirjoitus oli "Magnhild." Tande tunsi hiukan lämpenevänsä ja luki:
'Herra H. Tande!
Minä kiitän Teitä suuresti hyvyydestänne minua kohtaan ja opetuksestanne, jonka Te niin puutteitani moitteelta säästellen olette minulle antaneet. Mieheni on sanonut, ettei Teidän ole maksettava mitään asunnon vuokraa.