Mutta mitähän Rönnaug kuulikaan Magnhildista? Sillä siitä ei kai ollut epäilemistäkään, että hän tiedusteli muilta sitä mitä hän ei kysynyt Magnhildilta itseltään. Niin hän tekikin, vaikka perin varovasti. Oli oikeastaan vain kaksi, joilta hän kyseli asiaa suoraan: toinen oli pastori, toinen Grong.
Pastori sanoi, että kaiken aikaa, minkä hän oli siellä ollut, ja se oli kohta kokonainen vuosi, ei hän ollut koskaan kuullut tai nähnyt muuta kuin hyvää. Skarlie oli enemmän epäilyttävä henkilö. Yksimielisen todistuksen mukaan oli hän sijoittunut tänne asumaan ainoastaan perinpohjin opastuakseen olosuhteihin ja sitten käyttääkseen niitä edukseen — "tarvitsematta kilpailla kenenkään kanssa tai olla kenenkään valvonnan alaisena." Hän oli "ivailija ja kyynikko", vaikkei pastori voinut kieltää, että toisinaan oli hauskaa jutella tuon miehen kanssa. Pastori ei ollut koskaan kuullut muuta kuin että Skarlie suurella arvonannolla kohteli vaimoansa — eli oikeammin kasvattitytärtänsä, sillä missään muissa suhteissa nuo kaksi tuskin olivat keskenään. Ja nuori ujo pastori näytti itse kovasti pelästyvän siitä että hänen täytyi tämmöistä puhua.
Grong sitävastoin sanoi, että Magnhild oli laiska, itserakas, vaativainen letukka. Se ei viitsinyt edes itse sitoa sukkanauhojansa, sen hän oli omin silmin nähnyt. Se käsitöiden opetus, minkä Magnhild kerran oli pannut alkuun, oli aikaa sitten jätetty erään kyttyräselkäisen Maria nimisen tytön ja erään "pitkän Loviisan" toimeksi. Magnhild opetti noille silloin tällöin jotakin uutta, mutta ei sekään ollut hänen ansiotansa, vaan hänen miehensä, joka matkoillaan älysi ja otti onkeensa yhtä ja toista hyvää ja sitte taivutti vaimonsa panemaan ne käytäntöön kotosalla. Skarlie oli ylipäänsä aimo toimekas mies, joka oli virittänyt elämää koko tähän tylsään, tietämättömään seutuun, ehkä vähinsä myös peijannut niitä näitä — mutta täytyyhän sitä maksaa oppirahojakin.
Entäs tuo Magnhildille aiottu päämäärä? Pyh! Grong oli aikoja sitten heittänyt menemään kaikki mokomat lorut. Hän oli kolme vuotta sitte Norrlannissa nähnyt vanhan äijän, joka lasna oli yksin pelastunut kokonaisesta pikku-pitäjästä; muut oli lumivyöry haudannut alleen. Mies oli aika lurjus; oli elänyt 66 vuoden vanhaksi tekemättä hituakaan, paitsi mitä vähän souteli, ja hän kuoli viime vuonna vaivaistalon hoitolaisena. Mikähän tuonkin päämäärä lienee ollut? Hyvin harvassa niitä on, joilla on jotakin tarkoitettu.
Grong oli siihen aikaan huonolla tuulella. Hän oli uskonut lahjakkaan poikansa määrätyksi johonkin, ainoastaan tämän vuoksi ukko eli — ja silloinpa poika hulttio ei tehnyt muuta kuin että rakastui! Mutta Rönnaug, joka ei tietänyt mitään Grongin omasta kohtalosta, pelästyi pahasti hänen ankarasta tuomiostaan. Ei hän myöskään päässyt pohtimaan asiaa hänen kanssaan, sillä ukko julisti suoraan sydämmestään ikävystyneensä Magnhildiin.
Niinpä Rönnaug siis jälleen pyrki ja pääsikin itse Magnhildin pakinoille, mutta tapasi hänet niin umpimielisenä, että oli aivan mahdoton päästä häntä lähemmäs. Jos Rönnaug siis mieli pysyä aikeessaan, ei ollut muuta neuvoksi kuin yllättää hänet arvaamatta.
Siksipä hän eräänä päivänä niin väliäpitämättömällä äänellä kuin suinkin ilmoitti Magnhildille aikovansa ylihuomenna matkustaa. Magnhildin ei tarvitse ottaa mukaansa mitään enempää sälyjä, sillä jos he jossakin pysähtyisivät, sopisi heidän siellä ostaa mitä tarvitsisivat. Niin aikoi hän itse tehdä.
Tämä oli klo 9 vaiheilla edelläpuolisten, ja aina 12:teen asti Magnhild ponnisteli saadakseen kokoon sähkösanomaa miehellensä, joka juur'ikään oli ilmoittanut hänelle saapuneensa Bergeniin. Sähkösanoma sukeutui lopuksi tähän muotoon:
'Rönnaug, naimisissa rikkaan amerikkalaisen Charles Randon'in kanssa, New-York'ista, on täällä. Tahtoo saada minut mukaansa pitkälle matkalle.
Magnhild.'