Niitä on monta, jotka pilaavat olemassa-olonsa kaipaamalla rakkautta tai tavoittelemalla rakkauttaan. Muutamat heistä eivät ehkä voisikaan muuta (ihmiset ovat niin erilaiset, olosuhteet usein heitä puolustamassa), mutta ne, joiden olen nähnyt niin tekevän, olisivat ehdottomasti voineet hillitä itseään ja siitä saaneet omakseen uuden voiman. He jättivät kuitenkin kaikki yritykset sikseen, saatuaan tähän yllykettä kirjallisuudesta ja taiteesta, jonka lyhytnäköisyys johtui siitä että se oli tahdoltaan tahrattu.'
XI.
Magnhild ja Rönnaug tulivat käsi-kädessä ulos metsästä, josta Rönnaugin lopuksi oli täytynyt noutaa hänet ja jossa niin paljon oli asioitu, tutkittu, harkittu. He astuivat aina tasangolle asti. Missä sini-utu-puvussa nousivatkaan tunturit korkeuteen — ja tämän kehyksen sisällä hongisto tuonnempana, kanervikko tännempänä, ja sitten tasanko, jolla miss Roland ja lapsi istuivat sinisillä ja punaisilla huopapeitoilla vaunun vieressä. Tältä etu-alalta äidin katse lähti mielikuvitukseltaan vilkkaampana vaeltamaan kooten vielä vahvemmalti vaikutteita luonnon kuvataulun viivoista, valaisusta, väreistä.
"The summer-travels in Norway, the summer-travels in Norway!"
[Kesäretket Norjassa] hoki hän itsekseen.
Jokaisesta sanasta saattoi aavistaa, että näihin englantilaisen sanavarastonsa sanoihin hän pani enimmin mielikuvitusta.
He kulkivat hitaasti edelleen ympäristössä. Rönnaugille oli Magnhild muuttunut uudeksi, tämän sielunelämä oli avartunut, sen kasvot säteilivät läpitysten, eivätkä enää olleet nuo entiset. Olihan Magnhild jo kohta viisi vuotta salassa surrut hukkaan mennyttä elämäntehtäväänsä ja hukkaan mennyttä rakkauttaan, noita kahta sisarusta, jotka elivät ja kuolivat yhdessä. Hän oli nyt avannut sielunsa toiselle — siinä oli jotakin tapahtunut!
He valjastuttivat hevoset ja ajoivat edelleen. Mutta luonnon päivällislepoa eivät he häirinneet, tuskinpa vaunujenkaan ratinalla, sillä he ajoivat hiljaa rinteitä ylös.
Seuraavassa majatalossa he lukivat päiväkirjasta nämä sanat:
Meit' tervehti kaarneet tiellämme. Se huono on enne; vaan jumalille emme uhranneet ole vihaisille, eikä leppeetkään meitä suosine. Mitäs siitä? Me uskomme taivaan Luojaa, joka voimamme on ja meitä suojaa. Siis pelko pois! Me nauramme enteille,
Näistä pikku-säkeistä syntyi itsestään linnunlaulukuoro matkailijoille. Mutta sopusoinnuton ilo saa mielen alakuloiseksi ja tässä sitäpaitsi runo juuri sisälsi pahan enteen, sillä olivathan vasta ehtineet vähän matkaa majatalosta, kun heidän katseitaan kohtasi kirkontorninhuipuke siltä kummulta, jonka mullassa Magnhildin vanhemmat ja sisarukset lepäsivät, ja vasemmalta maantie; tunturin rinteellä siellä missä hänen lapsuutensa koti oli ollut.