Tuo karu maantie muistui aina Magnhildin mieleen, milloin hän ajatteli omaa, hukkaan elettyä pitkää elämän-uraansa. Nyt sen näkö taaskin herätti hänessä samanlaisen tunteen. Se lohdutus, minkä hän äsken oli saanut, ei kyennyt pitemmältä puhumaan hänelle. Sillä seurasihan sen mukana niin paljon selviämätöntä ja epätietoista. Hän läheni nyt sitä kohtaa, mistä kaikkityynni oli lähtöisin: kukkulalta saattoi nähdä pappilan.
Oli sovittu, että he poikkeisivat sinne. Vaunut vierivät koivukujannetta alas sievälle pihamaalle. Rönnaug jutteli neiti Rolandille papinperheestä, vieläpä hauskasti. Samassa he kaikki pelästyivät, kun vaunut olivat kellahtaa kumoon. Ihan kääntäessään porraspään puoleen ajaja oli suistanut syrjään isolle paadelle, jonka matalin laita oli juuri sillä kohtaa. Rönnaug ja miss Roland kirkaisivat hiukan molemmat — ja kun pahasta oli päästy niin vähällä, naurahtivat he. Heidän mielihyväkseen nauroi Magnhildkin mukaan. Niin vähäpätöinen kuin tapaus olikin, auttoi se häntä siirtymään haaveista todellisuuteen. Nyt hän siis oli kuin olikin pappilassa! Tuo sama kivi — kuinka monet sadat rattaat olivatkaan ajaneet sen päälle, mutta oliko se silti koskaan toimitettu pois? Siinä seisoi vanha Antti, vanha Söyrinki, vanha Nuutti! Tuolla se Aune eukkokin kurkisti pihalle! Koira haukkui pirtistä. Magnhild kysäisi: "Ovatko ne saaneet koiran?" Rönnaug vastasi: "Lyönpä vetoa, että se on tullut itsestään!"
Vanha Aune otti huostaansa tavarat, Rönnaug lapsen, heidät osotettiin kaikki eteisestä perhesaliin; mutta siellä ei ollut ketään paitsi koira, suuri, pörröinen otus, joka ensimmäisen ystävällisen sanan kuultuaan leppyi lempeäksi ja mennä tallusti nuuskien ja häntä lierussa toisen luota toisen luo, siitä jälleen pesän juureen, johon laskihe loikumaan lihavana, hyvin ruokittuna. Ritkahteli ja rytkähteli ylhäällä — kirkkoherra se siellä nousi sohvasta. Tämä joustinten soitto oli Magnhildille ennestään hyvin tuttua. Tunsi sen koirakin, sillä se nousi ja tahtoi ulos isäntänsä seuraan. Mutta tämä, jonka astunta kuului huoahtavista puuportaista, ei mennytkään ulos, vaan tuli sisään, niin että koira vain tervehti häntä, lierutti häntäänsä ja meni takaisin pesän luo, jossa se niin pitkän liikkeillä-olon perästä öhkyen kääntyi kellelleen.
Kirkkoherra oli mikäli mahdollista kaikin puolin entisellään. Hän oli kuullut Rönnaugista ja iloitsi saamastaan nähdä hänet; hänen lihavat kätensä pitelivät niin ystävällisesti ja kauan Rönnaugin, ja vielä kauemmin Magnhildin käsiä. Hän tervehti Miss Rolandia, ja lapsi häntä huvitti, kun taas lapsen ilona olivat kaikki uudet esineet huoneessa, etenkin koira.
Sytytettyään piippunsa ja saatuaan muut sekä itsensä sijoitetuiksi koruompeluin kirjatuille sohville ja istuimille, täytyi hänen ensi. asiakseen kertoa (sillä se oli täsmälleen kuukausi takaperin hyvin ja onnellisesti aikaansaatu), että "pikkutyttöjen" tulevaisuus oli turvattu. He olivat näet kumpikin saaneet elinkorkonsa, ja ne oli todella erittäin edullisilla ehdoilla saatu. Jumala oli käsittämättömässä armossaan ollut niin hyvä heille. — Enemmän huolissaan olivat he olleet "neidin" puolesta (näin nimitettiin entistä opettajatarta). Olivathan he aikoneet tehdä jotain hänenkin hyväkseen, vaikka siitä tuskin olisi riittävää apua ollut, sillä siihen eivät heidän varansa riittäneet, eikä hän itse olisi voinut mitään lisää ansaita, sillä hän oli käynyt niin kankeaksi. Mutta Jumala oli tutkimattomassa armossaan muistanut häntäkin. "Neiti" ei enää tarvinnut mitään elinkorkoa. Hän oli ollut tervehtimässä muutamaa sukulaistaan monen peninkulman takana täältä, siellä oli Jumala kutsunut hänet luokseen; hän ei ollut kestänyt matkan rasitusta. Kuolonsanoma oli tullut heille pari päivää sitten, ja pappi oli kovin epätietoinen, voisiko hän matkustaa hautajaisiin; tämä riippui eräästä morsiusparista, josko sen sopisi lykätä vihkiäisensä muutamaksi päivää eteenpäin. "Niin monivaiheista, Magnhild rakas, on tämä elämä. Toinen lähtee hautaan, toinen vihkituoliin. Ah juu! — Mutta sinullahan onkin vasta kaunis puku, lapseni! Skarlie on totisesti hyvä mies sinulle. Muuta ei sovi sanoa!"
Vihdoin tuli rouva molempine tyttärineen. Hieman märät hiukset, puhtaat hiansuut, vasta silotetut hameet osottivat, että he olivat asuaan siistinneet vierasten tulon takia. He eivät puhuneet mitään, puheesta kirkkoherra piti huolen, he vain niiasivat kätellessään, ottivat käsille koruompeluksensa ja istuivat ompeluin-kirjatulle lavitsalleen. Toinen tyttäristä nousi kuitenkin pian ja kuiskasi jotakin äidilleen; siitä suunnasta, jonne ensin hänen, sitten äidin silmä kääntyi, saattoi päättää, että kysymys koski riisuttaisiko harsopeite peilin, taulujen ja parin kipsikuvan päältä. Koska tyttö taas istuutui, oli arvatenkin päätetty ettei sitä riisuttaisi. "Ja neiti kun on kuollut?" sanoi Magnhild. Kaikki kolme laskivat yht'aikaa koruompeluksensa alas ja nostivat vähän päätänsä. "Hän kuoli halvaukseen", sanoi rouva. Näin istuivat he vähän aikaa, sitten jatkoivat koruompeluansa.
Kirkkoherra nousi laskemaan koiraa ulos. Se meni hirveän häpeissään, josta taas kirkkoherra sitä kiitteli. Sitten seurasi sen useita muitakin hyveitä, jutun hiljakseen jatkuessa. Koira oli tullut heille kolme vuotta sitte, Herra yksin tiesi mistä, mutta hän yksin tiesi myöskin miksi, sillä jo ensimäisenä kesänä oli se pelastanut Neidin hengen, kun Olli Björgans'in vimmattu härkä oli karannut häntä vastaan hänen tavallisella kävelymatkallaan kirkolle.
Kolmas suuri tapaus: vanha Antti oli iskenyt jalkaansa, tuli sitten vuorostaan yhtä vitkalleen kerrottuna. Kirkkoherra kertoi juuri mitä vanha Antti sanoi, kun kirkkoherra oli kantanut hänet vuoteelle. Silloin kertomus katkesi siitä, että ovea ulkoapäin nöyrästi kaapittiin; se oli tietysti koira. Paksu pappi nousi heti laskemaan sitä sisälle, puhui sille ystävällisesti ja varottavasti, joka otettiin vastaan liehittelevällä ujoudella.
Koira vilkaisi ympärilleen. Ja kun rouvan silmä selvästi lempeimmin katseli häntä, meni se kohta tämän luo ja nuoleksi kättä, jonka hän tarjosi.
Samassa nousi Magnhild, meni suoraa päätä rouvan luo ja silitti hänen hiuksiaan; hän tunsi että kaikki katsoivat häneen, mutta varsinkin rouva hämillään ja ihmeissään — ja Magnhild ei osannut pitemmälti selittää, miksi hän näin oli tehnyt, vaan riensi sentakia ulos. Hänen jälkeensä vallitsi huoneessa hiljaisuus.