Mitä tuo oli? mitä oli tapahtunut? Oli tapahtunut se, että Magnhild aamupäivällä oli saanut tuon kirjeen, jonka tunnemme, ja sen jälkeen katseli hän pappilan elämää aivan toisilla silmin.
Ikävyys haihtui, hän havaitsi tämän takana sydämellisyyden ja viattomuuden, jonka hän aina oli jättänyt huomaamatta, ja hän alkoi aavistaa jotakin.
Kirkkoherran kertomuksissa ensimmäisestä viimeiseen asti ei sanaakaan muistuttamassa, että hän tai joku hänen omistaan olisi tehnyt mitään hyvää. Sitä täytyi kunkin itse keksiä. Mutta sen oli koira tehnyt, ennenkun Magnhild sitä teki.
Se kiitti: oliko hän koskaan kiittänyt? Ja tämä asianlaita koski niin vuolteen voimalla häneen, että se ajoi hänet pakostakin tekoon sellaiseen. Kun hän par'aikaa oli täyttämässä aiettaan, huomasi hän kaikkien kummastuksesta, kuinka tottumattomat he olivat kiitollisuuteen tai kiitollisuuden osotuksiin hänen puoleltaan, ja tämä se säikähdytti häntä niin, että hän poistui.
Hän asteli tietä kirkolle päin, kenties siksi että se äsken oli ollut puheena. Itse oli hän kokonaan uuteen katsantotapaansa kiintynyt. Hän oli tähän silmänräpäykseen asti tarkoin tähynnyt kaikkia heidän naurettavia puoliansa, se oli totta. Ne olivat häntä harmittaneet, naurattaneet tai tympäisseet. Mutta hän ei ollut ennen kuin vasta nyt huomannut, että mitä äsken hänessä kiiteltiin, sen hän oli saanut tässä kodissa, se oli täällä suojelevana levittäynyt hänen sielunsa yli, niinkuin koruompelut heidän huonekalujensa päälle. Jos Skarlie oli osannut hyväkseen käyttää kaikkia kodin heikkoja puolia viekoitellakseen häntä, oli hän tässä kodissa myös saanut sen voiman, jolla hän tähän päivään asti oli kyennyt pitämään puoliaan viekoittelijaa vastaan.
Jos hän oli elänyt täällä mitään tarkoitusperää vailla, niin siihen ei ollut syynä yksin talon hiljainen totunnaiselämä, vaan myös ja etupäässä hän itse, joka jo täällä oli sulkeutunut unelmiinsa. Tarvittiin koko se suvaitsevaisuus, joka oli tälle kodille ominainen, jotta häntä sittekin siedettiin siinä määrin, kuin he olivat sietäneet, jopa hellittiin. Jostakin toisesta kodista hänet olisi ajettu maantielle — rasittavana, epäkauniina, kiittämättömänä, kuten hän oli ollut.
Niin, kiittämätönnä! Ketä oli hän koskaan kiittänyt? Kyllä erästä, joka oli tehnyt hänelle enimmin pahaa, — mutta myös enimmin hyvää, sillä tätä miestä hän rakasti. Sitä ei sopinut ottaa lukuun.
Mutta ketä muuten? Ei ketään täällä. Ei Skarlieta, vaikka tämä olikin alati ollut hänelle kiltti monessa kohdin, hänkin. Ei rouva Bangia, ja kuinka kiltti tämä olikaan ollut! Ei Rönnaugia, ei edes Rönnaugia!
Hän säikähti. Puhuihan hän nyt ensikerran eläessään oikein itsensä kanssa, eikä hän sentään melkein koskaan ollut muuta tehnytkään.
Nyt hän oivalsi, vaikka tuo ajatus jo kerran ennen, silloin tosin vain sivumennen oli häntä säikähyttänyt, — nyt vasta hän käsitti, miltä oli täytynyt tuntua Rönnaugista ensin monta vuotta ikävöidä Magnhildin luo kertomaan tälle ihmeellisestä elämän muutoksestaan, näyttämään hänelle lastansa, vapauttamaan häntä ja tehdä hänet onnellisemmaksi — ja sitten tavata semmoinen, joka ei viitsi edes seurata hänen mukaansa hotelliin, sata askelta sieltä — sentähden ettei ollut viitsinyt pukea ylleen.