Hän istui jälleen kukkulalle vanhempainsa raunistuneen kodin ääreen ja peitti häveten kasvonsa.
Niiden ajatusten seurasta, jotka täällä syntyivät, hän ei eronnut ennenkuin iltapuoleen, väsyneenä sielultaan ja ruumiiltaan.
Myöhän ehtoolla sanoessaan hyvää yötä Rönnaugille, kietoi hän käsivartensa tämän vyötäisille ja kallisti päänsä häntä vasten. Mutta hän ei löytänyt mitään sanoja, sillä niitä ei ilmaannu ensi kerralla.
XII.
Rönnaug näki seuraavana aamuna unta laulusta, hän kuuli sitä vielä herätessään, ja vähän jälkeenpäin hän selveni sen verran, että kysyi itseltään, Magnhildkohan se todella siellä lauloi! Tämän ajatuksen piristämänä hän vallan valveillaan jätti vuoteensa.
Tuskin saatuaan aamupuvun yllensä, hän avasi ikkunan. Arkisalista, s.o. talon alikerroksen toisesta päästä soi laulua heikon pianonsoiton myötä. Laulu oli puhdasta, korkeaa, se oli ihan varmaan Magnhildin.
Rönnaug kiirehti suoriutuakseen valmiiksi ja tullakseen alas. Ullakolta otti hän kenkänsä, vetääkseen ne jalkaansa vasta ulkona, kun näet pelkäsi herättää miss Rolandia ja lasta. Siellä tuli joku portaissa; hän laski pikaa kengät alas ja asettausi eteen, sillä pää, joka pisti ylös, oli Grongin. Tuoko täällä?
Mies tervehti naista katsahtaen häneen tiukan terävästi ja meni mitään sanomatta viereiseen suojaan.
Rönnaug istui kuunnellen laulua pukeutuessaan valmiiksi. Se solui niin tasaisesti ja tyynesti. Siitä soi kyllä iloakin, mutta hillittyä, sitä saattoi sanoa kuulakan heleäksi.
Rönnaug pysyi hiljaa, kunnes Magnhild lopetti, ja viipyi vielä hiukan. Sitten meni hän alas. Ovi oli raollaan, sentähden oli hän kuullut niin selvästi. Magnhild oli kääntynyt pianotuolin mukana ja istui puhellen molemmille pikkuystävilleen lapsuusvuosiltaan, he istuivat hänen kummallakin puolellaan. Heille hän näytti laulaneen.