Tähän Grong ei vastannut mitään. Hän oli joutunut toiseen ajatussarjaan. Heidän seistessään rakennuksen edustalla, hän pysähtyi: "Magnhild on kai kuten minäkin keskeneräisen sukutyön kannattaja. Mutta kuoleehan hänen sukunsa loppuun hänessä — entäs minun? Ei, tästä saattaa tulla hulluksi! Missä on kyytini?" —
Grong kulki päärakennuksen sivutse takapihalle päin, Rönnaug hitaammin jälessä. Kyytimies ei ollut tullut. Grong murisi ja lähti menemään vaunuvajalle, jonka ovi oli avoinna, ja siellä hän näki Rönnaugin vaunut. Tämä tuli mukaan, ja Grong puhui hänelle vaunuista. Ne olivat kyllä liian köykäiset matkavaunuiksi, tuumi ukko. Toinen etupyörä oli jo nähtävästi vioittunut, koska se oli otettu pois. Siis riippui sepästä, kauanko naisten oli jäätävä tänne. Mutta hän matkustaisi heti, sillä tuossapa perältäkin! — kyyti ajoi paikalle.
Grong hyvästeli vain pikimmältään, ikäänkuin hänen olisi jo ensi nurkasta käännyttävä takaisin; hän kävi noutamassa kapineitaan. Rönnaug tahtoi kuitenkin odottaa, kunnes hän jälleen tulisi ulos.
Rönnaug oli kiintynyt häneen. Ehkei pojan sentään ollutkaan niin huonosti laita, kuin isästä nyt näytti. Grongissa oli semmoinen rauhattomuus; aiheutuiko se ehkä siitä että hänellä oli niin monenlaiset "lahjat", mutta ei mitään määräsuuntaista lahjaa? Rönnaug oli kerran kuullut hänen käyttävän samaa sanaa puolittain piloillaan eräästä toisesta. Mutta yhdeksi päälahjaksi koottuna sen täytyi olla, sen Rönnaug älysi. Näin oli kyllä Magnhildin laita, mutta kenties se oli liian vähäinen? Tekniikka? Niin, jos tämä oli hänen päälahjansa, niin voihan se sukeutua muotoonsa laulussa!
Ei tuo selvennyt hänelle. Ja se oli niin lohdutonta, sillä nythän oli neuvo annettava, päätös tehtävä. Rönnaug rukoili Jumalaa ystävättärensä puolesta sekä tuon synkän miehen puolesta, joka juuri tuli ulos, papinrouvan saattamana, ainoan, jota hän näytti hyvästelleen.
"Sano sitten terveisiä vanhalle opettajalleni", lausui hän ylhäältä kääsin istuimelta, tarttuen rouvan käteen. "Sano hänelle — älä sano hänelle mitään!" Grong läimähytti hevosta niin äkkiä, että kyytipoika oli vähällä jäädä pääsemättä mukaan.
Papinrouva virkahti jotakin, että tuo mies ei varmaankaan ole onnellinen; jäi siitä seisomaan ja katseli hänen jälkeensä. Silloin tuli samaa tietä joku nainen ylös heitä kohti. Se tervehti myhäillen rouvaa mennessään ohi keittiöön. "Saitko sen myydyksi?" — "Sainhan." — "Niin näkeehän sen sinusta." Ja kääntyen Rönnaugiin sanoi rouva: "Se eukko, uskokaa, teki Magnhildin onnelliseksi tänä aamuna", — "Mitenkä niin?" — "Eukon piti mennä kauppiaalle käsitöineen, hän — kauppias — on ostelijana eräälle kauppaliikkeelle kaupungissa." Samassa sattui Magnhild tulemaan keittiöön. Eukko nähdessään hänet tervehti — luistaahan siltä puhe niin helposti — ja alkoi jutella ja itkustella, itkustella ja jutella, miten köyhä hän oli ollut, mutta kuinka hyvin he nyt tulivat toimeen hän sekä lapset. Magnhild on näet useampana vuonna pitänyt käsityökoulua täällä ylämaissa, ja tuo eukko on ollut kaikkein ahkerimpia siinä. Voittepa uskoa, että tuo kotiteollisuus-homma on niin levinnyt koko ympäristöön, että tuskin on ainoatakaan köyhää enää pitäjässämme.
"Mutta Magnhild — ilostuiko hän?" — "Hän ilostui niin — sillä pian sen perästä kuulimme hänen laulavan. Ja viime kerralla, kuin hän oli täällä, emme saaneet häntä edes pianoa soittamaan."
Rönnaug tervehti miss Rolandia ja lastansa, jotka parhaiksi tulivat. Vähän myöhemmin tahtoi hän mennä eteisestä arkisaliin, silloin kuului taas sieltä laulun säveliä. Molemmat papintyttäret lauloivat kaksiäänisesti hennoilla äänillään, toinen vähän epäselvemmin kuin toinen. Laulaa laahateltiin:
"Herran isän-kä'ess' on kaikk'."