Noo! Saattoihan takin tuottaa sananviejällä, ja paitahihasilla olisi mukavinta pyörittää, arveli Rönnaug — ja ryhtyi siitä yksin nostamaan pyörää, laulaen: "Hohoi!" Heti kun hän sai sen pystyyn, kaatui se kellelleen, "sillä siinä täytyi olla kaksi sitä vekaraa veivaamassa!" Hän taivuttihe pyörään päin ja katsahti siitä asemasta ylös Skarlieen veitikkamaisilla silmillä, jotka vastustamatta vetivät tuon katseet hänen kasvoihinsa ja rehevään vartaloonsa. Mies kävi silmänräpäyksessä kiinni, pyörä nousi. He vierittivät sitä yhdessä kumpikin tukien puoleltaan, toinen hyppien, toinen nilkuttaen hilpeiden sanojen ja räikeän naurun vaihdellessa. Magnhild tuli hiljakseen perässä. Hän loi katseen Skarlien kaljun pään yli, katse leimahti hilpeyttä ja voitonylpeyttä. Mutta kun se peräytettiin, olisi sen pitänyt jättää jälkeensä kaksi punaviirua poltettuina miehen selkään ja niskaan.
Väli ei ollut aivan lyhyt, mies ohkui. Pian Rönnaug tunsi hänen hikipisaroitaan käsillään, sitä nopeammin hän pyöritti. Miehen lauseet typistyivät sanoiksi, sanat tavuiksi, hän yritti nauraa salatakseen nolouttansa. Vihdoin hän ei jaksanut siirtää kumpaakaan, ei itseään eikä pyörää, vaan kuukertui ruohoon, punaisissaan kuin pihlajamarja-terttu, silmät muljollaan ja ammossa suin, hän haukkoi henkeään ja oli läkähtyä.
Rönnaug huusi vanhaa Anttia, joka par'aikaa ajoi ohi tiellä heinikuormineen, että hän tulisi sinne pyörää ottamaan. Sitten pisti hän käsivartensa Magnhildin käsikynkkään, hyvästeli ja kiitti — yhäti englannin kielin — monin tuhansin kerroin oivallisesta avusta, nyt he voisivat lähteä matkalle huomen-aamulla varhain. — Hyvästi!
Maantielle noustuaan katsahtivat he taakseen. Antin eleistä he saattoivat huomata, että hän kyseli Skarlielta, miten pyörä oli sinne joutunut. Skarlie teki äkäisen kädenliikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi lennättää sekä pyörän että Antin kauas pois tai ehkä toivottaisi molemmille yht'aikaa hyvää matkaa sinne, jonne Norjassa ei ole harvinaista haluta sijoittaa vähemmin hyviä ystäviänsä. He näkivät hänen kääntyvän tielle päin, Rönnaug liehutti heti nenäliinallaan ja huutaa huikahutti samaan ilmansuuntaan jäähyvästin. Se kajahti illan hiljaisuudessa.
Mutta he olivat astelleet ainoastaan muutaman askelta, kun Rönnaug seisahtui laskemaan loput suuttumustaan ilmoille. Se tapahtui sanoissa, joita tuli tulvanaan melkein kuiskaten. Magnhild erotti vain vähäisen osan sanoista, mutta ne olivat kyytityttö-ajalta kylän raitilta kotoisin, ja ne olivatkin sitten tavalliseen sanastoon verrattuina kuin virtahevoset kärpäsiin.
Magnhild peräytyi. Rönnaug tuijotti häneen rajusti, koettipa sentään jo malttaa mieltänsä: "You are right!" — mutta siinä purskahtikin esiin uusi suuttumuksen, jopa kauhun puuska, sillä olihan hän nyt joutunut muistamaan noita aikoja, jolloin hänkin paraan taitonsa takaa sohi päältään noita niljaisia, rumia elukoita, joita rahvaan rutakon sameasta syvyydestä ryömi pinnalle, ja moiset, kuin tuo rahjus tuolla mäen alla, istuivat rutakon reunalla onkien — — Hän koperoi taskustaan Charles Randonin viimeistä kirjettä, jota hän aina piti irtonaisena päällään, kunnes tapasi viimeksi tulleen; tämän hän painoi huulilleen ja tyrskähti itkuun, jota pitkitti, niin että hänen täytyi istautua.
Ensi kerran heidän elämässään Magnhild nyt näki hänen itkevän. Eipä hän laivan kannellakaan, Amerikkaan lähtiessään, ollut itkenyt, päinvastoin!
XIV.
He jäivät pappilaan useammaksi päiväksi. Sillä kun kerrottiin, että Magnhild aikoi lähteä myötä Amerikkaan, säikähtivät nuo kelpo-ihmiset niin pahanpäiväisesti, että täytyi antaa heille aikaa tutustua tuohon ajatukseen. Magnhild mieli myös oleskella yhdessä heidän kanssaan.
Eräänä päivänä oli kaikki naisväki kävelemässä maantiellä. Rönnaug ja miss Roland taluttivat välissään pikku Harryä, niin ettei matka juuri joutunut nopeasti. Juuri hänen tähtensä kai he kaikki väistyivät isojen matkavaunujen tieltä, jotka tulivat ajaen perässä.