Siellä istuivat Skarlie ja Magnhild ruohikossa, edellinen paitahihasillaan ja hatutta päin.
Puolittain peläten Magnhildia ja vähääkään väliä pitämättä miehestä rupesi Rönnaug heti väijymään. Hän pysyi piilossa istuessaan kahden pensaan välissä; nuo kaksi näkyivät selvästi, koska paikka heidän takanaan oli avoin.
"Silloin minäkin lopetan kaikki työni Ören'in puolella, minä lähden perääsi." — "Tee niin aikaa, mutta lopeta nyt kaikki uhkaukset. Viimeisen kerran: Minä lähden matkalle! Lähden näkemään ja oppimaan. Sitten tulen takaisin opettamaan muita." — "Tuletko sitten minulle?" — "Sitä en tiedä". — "Oh, tiedätpä kyllä!" — "No, niin ehkä tiedänkin. Sillä, jos olet muuttanut elämäsi, tulen kyllä luoksesi; mutta en usko että voit muuttaa itseäsi ja sentähden saatan yhtähyvin heti sanoa, että en tule." — "Sinä et tiedä mitä kaikkea minä voin tehdä sinun hyväksesi!" — "Vai testamenttiko taas? Oi, elkäämme puhuko niistä mitään!"
Magnhild istui hypistellen kukkaa, jota hän katseli. Skarlie oli pannut lyhyemmän jalkansa allensa, kasvot olivat kokoon rypistyneet, silmät tuikkivat. "Sinä et koskaan ole tunnustanut minun ansioitani!" — "En, se on totta. Minun on sinua kiittäminen paljosta, jota olen ottanut sinulta vastaan kiittämättä. Jos Jumala suo, tulen kerran kiittämään." — "Eikö kaikki voisi korjautua hyväksi? Mitä sinä tahdot? Matkustaako? Matkustakaamme yhdessä, meillä on varoja siihen." — "Kuten sanottu, heittäkäämme joutavat jutut!" — Mies parka huokaili, otti piippunysänsä ja peitti sen etusormellaan. Se oli täyteen täpätty, hän otti esiin tulitikkulaatikon. — "Kun osaat poltella, ei ole vielä hätä käsissä", sanoi Magnhild. — "Oi, en minä polttele, se on vain vanhaa tottumusta", huoahti mies raskaasti. "Ei se niin ole, Magnhild, että minun laitani on hyvin, jos sinä matkustat. Sillä se on samaa kuin sulkea taloni ja karkoittaa minut. Ihmisten juorut käyvät ylön raskaiksi minulle." Mies näytti nyt oikein onnettomalta. Magnhild tapaili useampia kukkasia, mutta jos Skarlie odotti vastausta, odotti hän turhaan. — "Ei ole hyvä sen, jolla on väkevä luonto", sanoi hän — "perkele voittaa sen monessa kohdin. — Ajattelin, että sinä minua auttaisit. Tahdoin vain sanoa sen: jos olisimme saaneet hupaisan kodin ja lapsia." — Magnhild kavahti niin nopeasti pystyyn, että kukat valahtivat hänen helmastaan. "Minä sanon: lopeta kaikki tuollaiset! Joka tahtoo jotakin hyvää, ei aloita niinkuin sinä. Ja alustakaan huolimatta — — olisit ehkä sittenkin voinut — Mutta miten menettelitkään? Sanonpa vain: lakkaa kaikesta tuosta!" Hän käveli pari askelta ja tuli takaisin: "Ei, en minä tehnyt väärin, kun rupesin sinulle, sillä lupasithan, että saisin elää ja toimia ihan niinkuin itse tahtoisin. Ja minä olin niin kokematon lapsi, etten ensinkään älynnyt, että sinä minulle viekkaasti paulan viritit. Mutta tein väärin, kun, kuultuani miten asian laita oikeastaan oli, en heti hyljännyt sinua. Enkä sittemminkään vielä, vaan annoin asiain mennä menojaan! Mutta tämä riippuu niin monen seikan yhteydestä, — — ja niistä elkäämme nyt puhuko. Sillä nyt koskee kysymys vain sitä, että me kukin kohdastamme korjaamme mitä olemme rikkoneet. Jätä minut ja koeta täyttää velvollisuutesi muita kohtaan."
"Mitäs sillä tarkoitat?" Hän tirkisti silmillään ja naama suippeni. — "Tarkoitan, mitä olen kuullut, että olet peijannut täällä toisia voittosi vuoksi. Koeta korjata se vääryys — jos todella niin haluat parannusta." — "Tuo ei ole totta. Sitäpaitsi se ei koske sinua." — "Ei, ei; niin tulee kai parannuskin olemaan sen mukaan — tässä kuten muissa kohdin! — — No, niin hyvästi nyt! Asia jää siis silleen kuten olen sanonut." Mies katsahti ylös, murti suuta väänsi päätä ja irvisti niin pahasti, että silmät melkein katosivat sankkain kulmakarvojen varjoon. "Et sinä pääse täältä mihinkään, ellen minä tahdo!" — "Oo!" — "Oletko pait' sitä ajatellut mitä teet? Onko sinulla siihen oikeutta Jumalan edessä?" — "Sinä tiedät, mitä minä siitä asiasta ajattelen." — "Ja eikö jo mitä! Tuo epäsiveellisten avioliittojen juttu, sehän on suoraan sanoen hassutusta. Ei siitä sanota mitään raamatussa. Olen katsonut perään." — Magnhild pyyhkäisi juuri hiuksensa otsaltaan: "No, tässä kumminkin sanotaan siitä", virkkoi hän ja kääntyi mennäkseen. Silloin alkoi Skarlie nousta pystyyn, hän oli kovin vihoissaan.
Samalla Rönnaugkin riensi ylös, sillä nyt hän saattoi tulla näkyviin.
Yht'äkkiä seisoivat he kaikki kolme vastakkain.
Rönnaug kävi sulosuin ja sirosilmin suoraan Skarlieta kohden, painoi sydämellisesti hänen kättänsä ja sanoi englanniksi oikein iloinneensa hänen näkemisestään, herra S. oli muka aina ollut niin erinomaisen hyvä häntä, Rönnaugia kohtaan. Ja sitten rupesi hän pilaa laskemaan, samalla uljaasti ja mielistellen. Miehen täytyi nauraa ja vastasipa hän jotain samoin englanniksi, niin Rönnaug siihen sivautti sukkelan kokkapuheen, johon toinen osasi vastata, ja kohta nauraa remahtivat he oikein hilpeästi. Tämä muhkea, voimakkaasti kehittynyt nainen teki Skarlieen vaikutuksen, joka, hänen tietämättään, ikäänkuin siirsi hänet toiseen paikkaan ja antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Pilanpito vilkastui vilkastumistaan. Se kävi englanniksi, jota mies haasteli huvikseen, mielellään hän myös toi näkyviin taisteluvalmiutensa, sillä sitä hänellä oli. Rönnaug piti häntä jonkinlaisen lumouksen vallassa, joka ei tehnyt mitään ehjän hyvää vaikutusta Magnhildiin. Sillä tätä pelotti nähdessään mitä voimia Rönnaugilla oli käytettävissään. Tämä näytti kietovan kuin kapaloon tuon miehen katseellaan, puheellaan, taistoon vaativalla ilmiöllään. Mutta hänen silmänsä säkenöivät keskellä naurua: hänen olisi tehnyt mieli lyödä vastustajaansa korvalle! On olemassa koossapitovoima naisten välillä silloin kun heidän on suojeltava tai kostettava toisiaan.
Vilkkaan pakinan kestäessä sai Rönnaug juttukumppalinsa nilkuttamaan mukaansa pensasten ympäri. Ja kun he seisoivat näiden toisella puolen, kääntyi hän sitä pensasta kohti, jonka takana hän oli piillyt kuunnellessaan. Siellä hän taivutti sivuun pari oksaa ja kysyi toiselta hymyillen, eikö hän tahtoisi olla niin kohtelias, että auttaisi heitä vierittämään kotia pyörää, joka virui siellä piilossa. Ei hän nyt kumminkaan voisi sallia naisten tehdä sitä yksin!
Skarlie yhtyi ilman muuta Rönnaugin nauruun, mutta ei liikahtanut auttamaan häntä. Hän sanoi olevansa paitahihasilla, hänen täytyi ensin mennä hakemaan takkinsa, jos hänen olisi tultava mukaan taloon.