Mutta sillävälin Rönnaug oli älynnyt oikean asianlaidan ja oli jättänyt Antin. Hän kertoi vitkaan englanninkielellä Magnhildille, mitä luuli saaneensa selville. Pojan, joka vielä seisoi paikallaan, ei pitänyt saada tietää sitä. Antti ajoi eteenpäin.
Magnhild nauroi: "Niin, hän on tullut, Hän se on!" ja kääntyen poikaan päin sanoi hän kohta tulevansa mukaan.
Rönnaug koetti saada Magnhildia jäämään ja sallimaan hänen mennä. Ei, Magnhild tahtoi mennä itse. Hän oli jo täydessä menossa, kun Rönnaug huusi hänen peräänsä tulevansa hetken päästä katsomaan miten asian kävi. Toinen kääntyi hymyillen taakseen: "Teeppä niin halusta!" —
Hetken päästä lähti Rönnaug menemään Synstevoldeniin päin. Hän tiesi
kyllä, ettei Skarliella olisi tarjottavana mitään mikä houkuttelisi
Magnhildia, mutta hän saattaisi olla vastenmielinen, kenties raaka.
Tuo etupyörä kehoitti olemaan varuillaan! —
Ei kai ollut ketään, jota Skarlie niin inhotti kuin Rönnaugia. Tämä tunsi miehen! Ei kukaan paitsi Rönnaug voinut aavistaa, mitä kaikkea tuo, ollen kurja pelkuri oli koettanut Magnhildia kohtaan, tahratakseen hänen mielikuvitustaan, murtaakseen häneltä kunniantunnon. Magnhildin alituisella punastuksella oli oma historiansa.
Mikähän se niin sitoi tuota miestä häneen? Alussa tietenkin joku toivo, joka pian haihtui tyhjiin. Mutta sitten? Eilen illalla, kun katolilaiset luostarit sattuivat puheiksi, oli kirkkoherra maininnut Skarlien — joka oli paljon maailmaa nähnyt sekä ajatteleva mies — Skarlien sanoneen, että luostareissa munkit yöt päivät yhtenään rukoilevat sovittaakseen siten muun kansan yhtenäistä rukouksen laiminlyöntiä. Sentähden ihmiset muka niin mielellään maksavat rahaa luostareihin, se on syntivelan vähin erin kuittaamista puhtaalla rahalla.
Tällöin oli Rönnaug istunut ajatellen: eiköhän Skarlie tässä vain tunnustanut omaa suhdettansa Magnhildiin? Hän piti tätä luonansa siten suoritellakseen vähin erin syntivelka-taakkaansa!
Ja syystä hän ei suonut Magnhildia muille.
Olisipa hän vain ollut tyly ja kärsimätön, niin Magnhild olisi heti paikalla jättänyt hänet. Vaan sepä juuri osui onnettomasti, että hän oli pelkuri eikä koskaan voinut kokonaan luopua hänestä. Oltuaan ahdistavainen, antoi hän heti myöten, oltuaan pahansisuinen tuli hän heti taas niin ystävälliseksi ja hauskaksi. Ja tämä se oli pitänyt koko hökötyksen koossa.
Näitä ja tämmöisiä miettien oli Rönnaug lähtenyt kulkemaan tilusten poikki, jottei häntä nähtäisi kartanosta. Täällä ei ruohoa vielä oltu niitetty, hän polki sitä jalkoihinsa armotta, mutta seisahtui erään nurmikon ääreen, jonka kukkasten kirjavaa väriloistoa hänen täytyi ihailla. Silloin kuuli hän puhuvien ääniä. Edessä kasvoi paljon pensaita, näiden välistä vilahti hänen silmiinsä ne kaksi, joita hän etsi.