Etkö voi, kuten Loviisa sanoo, tulla meille? Me yhdymme ympärillesi suojaamaan sinua niinkuin mehiläiset kuningatartansa. Rakas Magnhild!'
* * * * *
Ei voi paremmin sanoin ilmaista sitä, mikä nyt tapahtui Magnhildille, kuin että hänessä alkoi norua uusia elon lähteitä. Tämä avunanto sillä, mitä hän ei milloinkaan ollut ajatellut muuksi kuin ajanvietoksi ja totunnaistavaksi, teki tehonsa sekin. Hän tahtoi kuitenkin koettaa ansaita tätä harrastusta; hän tiesi nyt mitä hänen oli tehtävä.
Hän meni puhumaan Rönnaugin kanssa ulos pihalle. Alkoi päivä jo illastua, kanat olivat menneet koppiinsa ja istuivat kaakottaen puikoillansa, lehmät oli tuotu laitumelta ja kulkivat ohitse. Heinänhaju tuoksahti niitä vastaan, sillä oli par'aikaa heinänkorjuu.
Rönnaug tunsi asemansa niin varmaksi, että hän uskalsi ilmoittaa Magnhildille, mitä sama posti oli tuonut, nimittäin sanomalehtiä, joissa oli sähkösanoma Münchenistä, että Tande oli kuollut. Tieto ei koskenut Magnhildiin muuten paitsi että he seisahtuivat kotvan aikaa ja kävelivät kauan ääneti, sillä olihan Tandea aina ajateltu joksikin etäiseksi eikä hän nytkään tuntunut olevan likempänä. Ja mitä hän hiljan oli lähettänyt Magnhildille ohjeeksi, se toteni nyt syvemmin.
Eipä hän tämän jälkeen lähinnä ottanutkaan Tandea puheiksi, vaan Skarlien. Olisi kai ehkä sentään oikeinta viestinviejällä haettaa hänet tänne, niin että he saisivat keskenään sopia asioista ennenkuin Magnhild matkustaisi. Rönnaug ei ollut haluton suostumaan tähän, tahtoi kuitenkin ettei Magnhild itse, vaan hän saisi pitää sopimuksesta huolta. Eihän siinä ollut muuta sanottavaa, kuin mitä Magnhild nyt oli päättänyt tehdä.
Puheenvaihtelo liikkui toisa ja toisa aivan kuten he itsekin. Kaikki talonväki oli heinäniityllä, siellä oli myös miss Roland lapsen kanssa. Sinne hekin olivat menossa. Samalla saapui pihaan muuan nuorukainen viheltäen ja molemmat kädet taskussa. Nähdessään nuo kaksi herrasnaista taukosi hän sekä astelemasta että viheltämästä. Hän jäi seisomaan oikean jalan nojaan, siirsi vasemman eteenpäin kantapään varaan, samalla liikuttaen säärtä, niin että jalkaterä heilahteli sivuttain.
Pian tuli poika likemmäs. "Sinäkö se olet nimeltäsi Magnhild?" kysyi hän paikkakunnan laulavalla kielimurteella. Hän tähysti oikeanpuolista henkilöä, joka vastasikin "olen." — "Pyytäisin sinua tulemaan alas taloomme, Synstevolden'iin, sillä siellä istuu eräs runko ja vartoo sinua."
"Mikä sen nimi on?" kysyi Rönnaug. — "Sitä minun ei pitänyt sanoa", virkkoi poika, samalla kun hän taaskin työnsi eteenpäin vasemman jalkansa, heilutti jalkaterää ja tuijotti heinäladolle päin. Niin Rönnaug muutti puheensa murteen mukaan ja kysyi "eikö tuo 'runko' ollut liippajalka." "Suittipa todella niin olla", vastasi poika ja naurahti.
Silloin Rönnaug juoksahti vanhan Antin luo, joka juuri tuli ladolta tyhjä häkki rattaillaan, ajaakseen jälleen ulos. Rattaiden kolina esti ukkoa kuulemasta Rönnaugin huutoa, tämän täytyi juosta saadakseen hänet kuuluvansa. "Sinäkö se olet ottanut toisen etupyörän vaunuistani?" kysyi hän. — "Etupyörän vaunuistasi?" kysyi vanha Antti, "onko se poissa?" — "Seiso hiljaa, pakana!" huusi hän samalla toiselle hevoselle ja tempasi sitä niin kovaa suupielistä, että se ei enää pyrkinyt eteenpäin, vaan työnsi takaperin, se kun vielä oli varsamainen.