BOTHWELL. Ah, — minä ymmärrän … Darnley!
KUNINGATAR. Niin.
BOTHWELL. Minäkin olen nainut, mutta se ei koskaan kahleelta tunnu.
KUNINGATAR. Ei, sillä te lemmitte nuorta, kaunista vaimoanne
BOTHWELL. Siksi hän on melkein kylmä ja itsevaltainen … mutta minä en loukkaa häntä, minä vältän häntä. Minä hankin itselleni työtä; kun ihminen on toimessa, ei hän ikävöi eikä sure!
KUNINGATAR. Niin, jos minulla olisi teidän voimanne…
BOTHWELL. Minä olen vakuutettu siitä, että teidän armollanne on se voima; ette vaan koskaan ole koettaneet! Aloittakaa siten, että luovutte hänestä.
KUNINGATAR. Sen alun olen jo tehnyt…
BOTHWELL. Jatkakaa häntä unohtamalla. Työ ja huvitus, rohkeus ja onni — ne riippuvat toisistansa. Matkustakaa kauniissa maassanne, käykää vierailemassa lordienne luona, nouskaa vuorien kukkuloille, metsästäkää, tanssikaa, — lähtekää sitten alas vuonoille, taikka ulos merelle, siellä minä olen kasvatettu: merellä on ihanata! Siellä tuuli vie surut pois avaruuteen ja mieli jännitetään, kuin purje. Siellä herää suuria aatteita ja siellä saatte sen voiman, joka ne toteuttaa.
KUNINGATAR. Niin, teidän seurassa voin unhottaa, voin vielä onnelliseksi tulla! Minä tunnen sen! Totta tosiaan, luonnollakin on alttarinsa, siinä ovat surut uhrattavat! — Minä tunnen teidän puhuessanne elämän-halua, josta en tahdo luopua. Nuorella verellä on toisiakin toiveita kuin mitä munkit opettavat. Me saimme suudelman luonnon vahvoilta voimilta, meidän tulee se takaisin antaa ennenkuin kuolemme. — Joka on arka ja heikko, hän sukeltakoon elämän syvyyteen, uutta voimaa saadaksensa! Jonka hermot alkavat vavista, hän tehköön aamuretkiä uskaliaisuuden virkistävässä, raittiissa ilmassa! — Tulkaa, minä tahdon tehdä ensimäisen retken!