BOTHWELL. Te olette nuori, kaunis, nerollinen, ja kumminkaan ette näiden juttujen tähden koskaan saa elää! — Neljä kapinaa on jo häirinnyt teidän lyhyttä hallitus-aikaanne. Mannermaan juonet ja englantilaiset juonet repivät teitä repimistään. Milloin tahdotaan teitä vangita ratsastusretkellä, milloin hyökätään kirkkoonne jumalanpalveluksen aikana, milloin yön-aikana huoneisinne, taikka murhataan uskollisia palvelijoitanne kaukana teistä tai kuninkaallisessa läheisyydessänne! Ja tämä kaikki muka uskonnon tähden ja vuoksi! Katsokaa miten huolenpitonne näistä asioista teitä palkitsee, — sill'aikaa nuoruutenne kuluu ja varistelee lehtiä kuin ruusupuu myrskyssä!
KUNINGATAR. Niin, se on totta, se on totta!
BOTHWELL. Jos edes saisitte jotain aikaan kaiken tämän kautta, niin te,
kuin jalo ihminen ainakin, ette pitäisi lukua vaaroista ja vaivoista.
Mutta missä määrässä ovat uskonnon asiat selvinneet sitten kuin te
Skotlantiin tulitte? Samaa sekavuutta, samaa valhetta! —
KUNINGATAR. Niin, niin, aivan niin!
BOTHWELL. Joka kerran on ruvennut pyrkimään jonkun tarkoituksen perille, ei aina huomaa että hän sitä kaartaa eikä lähesty. Vieras sen havaitsee ja voi varoittaa. Minä olen tämä vieras, minä sanon teidän armollenne: kaikki, mitä tähän asti olette miettineet ja tehneet tämän maan uskonnollisissa asioissa, on vaan saattanut teidät perikadon partaalle. — Jättäkää sentähden nuo asiat siksensä; olkaa ihminen, nainen, nuori, kuningatar! Onhan maailmassa sentään muitakin säveleitä, kuin virsien, ja muitakin paikkoja kuin haudat! — Tulkaa, antakaa mulle kättä ja seuratkaa minua tanssiin! Taikka taistelu-kentälle höyryvän hevosen selässä! Ottakaa elämän seppele ja pankaa se noihin keväisiin kiharoihin, te olette kauniimpi kuin metsän haltiatar, valloittakaa luonto, kuin hän, niin kauan kuin se vielä tuoksuu — syksy tulee kyllä aikanansa!
KUNINGATAR. Mies, te tungette huoneeseni kuin auringon säde! Te olette kuin laulu ikkunan alla; itse seison keskiajan luostarilinnassa, vanhat kuvat synkissä holviloissa rupeevat hengittämään ja elämään, lapsuuteni unelmat heräävät ja minä juoksen ulos avonaiselle altaanille. Näköala siellä on kuin kirkas päivä ilon sinivärissä, ja siellä istutte itse altaanin alla ja ojennatte minulle kättä ratsunne selästä, ja vieressänne seisoo oma ratsuni satuloittuna, — silloin painun minä alas teidän luo, ja liikkeelle lähdetään, noiden maisemien kautta, joita lapsuudessani uneksuin! Ympärilläni on taas Franskan hovi, trubadurien iloinen joukko näkyy naisten liehuvien huntujen väliltä, liput liepehtivät, tässä seurassa olen minä kuningatar ja ilo on kuningaskuntani! Niin, viekää minut ulos kevään riemuihin! Pitäähän elää ennenkuin kuolee!
BOTHWELL. Pitää, pitää!
KUNINGATAR. Ja älkää sitten jättäkö minua niinkuin kaikki muut; minä tarvitsen juuri voimallista miestä avukseni, sillä minä olen kauhean yksinäni!
BOTHWELL. Ei alakuloisuutta!
KUNINGATAR. Oi, minun kävi nyt niinkuin aina, kun ajatukseni lentää tulevaisuutta kohti, minä tunsin kahleen painoa, josta en ikinä irti pääse.