Taas välikohtaus. Täällä ei ollut katukäytävää, vaan suuri aukea paikka ja oikein kurassa. Molemmat olivat unhottaneet koiran. Muuan paksu, likainen laivahurtta, sekin villakoira, oli päässyt maihin muutamien matruusien mukana, jotka juuri astuskelivat samaa tietä. Tämän mieluisen toverin seuraan oli Jörgenin koira lyöttäytynyt. Suurella vaivalla se saatiin huudettua takaisin, ruokotonna, joksi se jo oli ehtinyt. Vaan kun Mary sekaantui asiaan, läheni se riemuisena, onnellisena, mutta sai ruoskasta iskun ja vinkui. — "Onpa sentään merkillistä", sanoi Mary, "ettet voi pitää sopua kiltin koiran kanssa!" Hän muisti kotinaapurin vanhan lappalaiskoiran, jota vastaan hän myös oli niin paha. Jörgen ei vastannut hänelle. Mutta kun koira seurasi nöyränä ja hän oli päässyt siitä rauhaan, sanoi hän: "Tietääkö Klaus setä siitä omaisuudesta mitään?" — "En luule kenenkään tietävän paitsi me itse. Miksi sitä kysyt?" — "Parempi on sanoa Klaus sedälle." — Mary seisahtui hämmästyneenä: "Klaus sedälle?" Jörgenkin pysähtyi. Nyt he katsoivat toisiinsa. "Sillä tapaa saamme enemmän toimeen", sanoi Jörgen. "Klaus sedänkö luona?" — Mary tuijotti. Hän ei käsittänyt Jörgeniä. "Suvun kunnian vuoksi hän tekee paljon", sanoi Jörgen luoden nopean syrjäkatseen ja lähti liikkeelle. Mary oli käynyt lumivalkoiseksi, vaan seurasi. "Onko meidän tunnustettava Klaus sedälle?" kuiskasi hän Jörgenin takana. Pitemmälle ei nöyryytys voisi mennä. "Tee se vaan!" vastasi hän yllyttäen, melkein iloisena; "nyt hän ei pane vastaan". Oliko tämäkin ollut Jörgenillä ennakolta mielessä?
Jörgen tuli häntä lähemmä: "Kun Klaus sedällä ei ole omaisuudesta vihiä, saamme me enemmän, näetkös!"
Olipa hän asian hyvin harkinnut! Niin vastenmielistä kuin tämä Marystä olikin, se vaikutti valtavasti. Jörgenissä oli varmaankin enemmän kykyä kuin hän oli arvellut. Kun Jörgen saisi täysin näyttää, mitä osasi, hämmästyisi joku muukin kuin Mary.
Itse oli Mary nyt kääriytymässä umpeen kuin lehti liian kuivassa lämmössä. "Tahdotko itse neuvotella Klaus sedän kanssa?" — "Minä seuraan sinua nyt heti kotiin, voithan käsittää. Ei sinun olisi tarvinnutkaan tulla. Vain ilmoittaa se minulle."
Mary kulki pää kumarruksissa ja värisi. Jörgenin etevämmyys syrjäytti ja masensi hänet; hänen mielipiteensä kuvottivat. Kuten kerran ennen, samoin nytkään ei jalka tahtonut siirtyä toisen eteen; hän ei enää voinut seurata.
Silloin hän kuuli Jörgenin huutavan: "Tule tänne, saatanan pentu!" Taas koiran kimpussa. Erään toverin likainen käpälä oli jälleen sen houkutellut velvollisuuden uralta. Jörgenin äänessä oli jotakin hänelle ominaista, kun hän käski: se oli samalla hillitty ja terävä.
Koira tunsi sen ja jäi katselemaan, epäröiden. Kun sillä oli iloisen kevytmielinen luonne, heittäytyi se yht'äkkiä vallatonna toveriaan kohti ja alkoi uudestaan leikkiä, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu.
Mary otti siitä oppia. Oltiin ihan John Ericsonin patsaan juurella. Hän loi katseensa tähän taideteokseen, hän katsoi John Ericsonin suuriin, syviin, miettiviin silmiin, kunnes hänen omansa kyyneltyivät. Hän oli niin onneton.
Sillä välin Jörgen hääräsi koiran kanssa. Sen kasvattamisessa oli periaatteena, ettei koskaan saisi antaa sen menetellä vastoin herransa tahtoa. "Tuleppa tänne, pikku veijari", sanoi hän mairitellen. Koira ihmetteli. Se keskeytti leikin. "Tule pois vaan, pikku ystävä!" Se loikkasi pari iloista hyppyä häntä kohti, muistellen hyviä, hauskoja hetkiä; ehkä nyt oli sellainen tulossa? Mutta mikä liekin ollut, — se rupesi epäilemään, kääntyi ja makasi pian ruokottoman ystävänsä käpälissä, molemmat piehtaroiden. Ohikulkijat seisahtuivat, heitä huvitti koiran tottelemattomuus. Se ärsytti Jörgeniä. Mary sen tajusi ja tahtoi säästää koiraa; hän seisoi Jörgenin takana ja sanoi ranskaksi hiljaa: "Ei ole oikein ensiksi houkutella ja sitten lyödä." Mutta siitä Jörgen vaan paatui. "Sitä sinä et käsitä", vastasi hän, myös ranskaksi. Hän houkutteli.
Lyhytjärkisesti uskoen hyvää, kuten siivojen penikkaan on tapana, lopetti koira nyt leikkinsä ja katsahti häneen. Jörgen läheni keppi selän takana hyvitellen. Hän oli raivoissaan toisten naurusta, mutta hillitsi mielensä lempein sanoin: "Tule pois, pikku ystävä!"