Hänen täytyi mennä. Hän oli menettänyt sekä Maryn että koiransa.
Mutta huoneessaan Mary kysyi koiraltansa: "Tahdotko olla minun? Tahdotko olla minun kanssani, pikkuinen musta John?" Hän taputti käsiään saadakseen sen haukahtamaan iloisen suostumuksensa. Siten oli omistuskysymys ratkaistu. Hän sai Jörgeniltä kirjeen, arvatenkin siitä asiasta. Sen hän lukematta poltti.
Hän arveli Jörgenin saapuvan häntä tapaamaan rautatienasemalle, kun juna lähtisi Norjaan, ja silloin vaativan omaansa. Hän tuli junalle rohkeasti ajaen, vieressään koira pestynä, kammattuna, siistinä. Jörgeniä ei siellä ollut.
* * * * *
Hän makasi koko yön koira edessään matkapeitteellä.
Mutta aamun tullen heräsivät ajatukset. Nyt hän oli yksin. Yksin vastuussa.
Tähän saakka hän oli kaikin voimin ajanut itseänsä kuin ruoskalla ainokaiselle ahtaalle pelastustielle: mennä kohta naimisiin Jörgenin kanssa, synnyttää ulkomaanmatkalla — ja sitten kestää niin kauan kuin suinkin.
Mutta mennä inhoomansa miehen vaimoksi vain lainatakseen itselleen viikunanlehden, — olipa sitä nyt mahdoton käsittää! Hän oli sitä yrittänyt, koska näin ajateltiin hänen ympärillään ja koska hän oli erikoisessa asemassa; siellä ei suvaittu pilkkua juhlahameessa.
Vaan nyt hän sanoi sille "hyi, hyi", ihan ääneensä. Ja kun koira heti nosti päätään, lisäsi hän: "Tämä oli minun 'koiraretkeni', voin sinulle sanoa! Loppuosa 'koirajuttuuni!'"
Mutta entä nyt?