Hän tiesi, mitä voisi tehdä. Vaan sen tietäisi välttämättä kaksi muutakin, Jörgen ja yksi lisää. Olipa siinäkin kylliksi. Siksi hän ei voisi siihen ryhtyä uljaasti ja vapaasti, — mikä hänelle kuitenkin oli tarpeen.
Niin, entä sitten?
Niin kauan kuin hänen "koiraretkensä", hänen "koirajuttunsa" tuntui hänestä käsketyltä, välttämättömän tarpeelliselta maineen vuoksi, ei se, vihoviimeinen lymysija, ollut täytenä totena tarjoutunut.
Nyt se oli todentekoa!
Hän katsoi surumielisenä koiran luottavaisiin silmiin, ikäänkuin hakisi niistäkin neuvoa. Hän tapasi mitä puhtainta elinhalua ja alttiutta. Hän painoi päänsä sen turkkiin ja itki. Hän oli vielä niin nuori, häntä ei haluttanut kuolla.
Ensi kerran hän itki omaa itseänsä; hänen tuli itseään sääli. Hän ei käsittänyt, millä oli tämän ansainnut. Myöskään hän ei voinut selvittää, miten tämä oli tapahtunut.
Koira älysi, ettei hänen ollut hyvä. Se nuoli hänen käsiään ja tirkisteli hänen silmiinsä. Se ynisi päästäkseen ylös häntä lohduttamaan.
Sitten hän otti sen syliinsä ja kumartui sen yli, mikä siitä tuntui olevan leikkiä. Se yritti purra hänen käsiään. Siihen hän suostui. Näiden kahden välillä alkoi mitä hullunkurisin teuhaaminen, jota kesti kestämistään, sillä koira ei kyllästynyt; aina kun Mary lopetti, aloitti se uudestaan.
Sitten hän rupesi sille juttelemaan: "Kuules, musta pikku John, sinä muistutat neekereistä. Muistutat minulle, että kaimasi pelasti neekerit. Pelasti orjuudesta. Sinä olet pelastanut minut joutumasta orjuuteen."
"Mutta kehno pelastus se on, sanon sinulle, kun en saa elää yhdessä sinun kanssasi. Eikö sinustakin siltä tunnu?" Ja sitten hän taas itki.