— Tiheä huntu kasvoilla hän matkusti kaupungin läpi toiselta asemalta toiselle, koira vieressään istuimella. Hän ei nähnyt ketään tuttua. Mutta jos ne tietäisivät —?
Voi sitä tuomittua ja tapettua varista, jota Jörgen aikoi nostaa maasta ja hän oli paennut, — hän ei ennen tiennyt, kuinka tarkkaan oli sen nähnyt! Nähnyt halki viilletyn kaulan, rikki nokitun mahan, tyhjät silmäkuopat, punainen liha ammotti häntä kohti, hän ei siltä päässyt hetkeksikään rauhaan tällä kauhealla matkallaan.
Ulkona oli talvi. Hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt talvea. Uinahtavia, kuihtuneita maisemia hän oli nähnyt, vaan ei talven muuttamisvoimaa, ei hävitystä, jota verhosi valkoisista valkoisin oikullisine vivahduksineen metsissä. Vuono ei vielä ollut jäässä, se oli esillä mustanharmaana, härnäävänä, tylynä, ikäänkuin suunnaton kaikkialla olija, joka tahtoi taistella.
Matka kaupungin halki oli säikäyttänyt hänen mielikuvitustaan; nyt tämä oli luonnonvoimain vallassa. Hänen heikkoutensa kävi sitä tuntuvammaksi. Voisiko hän ryhtyä mihinkään taisteluun? Jaksaisiko hän kestää muutoksen hetkeen asti? Hänen täytyisi jo ennen luopua.
Tästä tuskaillessaan hän näki isänsä kasvot! Kuinka hän voisi elää sanomatta isälle, mitä oli tulossa? Ei koskaan, ei koskaan hän voisi sitä isälle sanoa. Eipä hän voinut sitäkään sanoa, että oli Jörgenistä eronnut. Isä ei voisi sitä sietää.
Jos hän jättäisi sanomatta ja — katoaisi?! Voi hyvä Jumala — se isän tappaisi siihen paikkaan!
Koko matkalla ei enää pelkoa muista, ei laisinkaan pelkoa oman itsensä puolesta, ainoastaan isän tähden. —
— Niin uupuneena, niin sieluntuskassa hän saapui kotiin, että talon nähdessään rupesi itkemään. Niin raskasta käyntiä, kuin nyt hänellä oli kotiportaita kohti, ei varmaankaan lie monella ollut. Koiran riemuhypytkään, kun se pääsi lujalle pohjalle, eivät voineet keventää. Mary meni huoneeseensa peseytymään ja vaatteita muuttamaan ja pyysi ilmoittamaan isälleen ja rouva Dawesille, että hän oli tullut. Pikku tyttö oli myös saapuvilla ja auttoi häntä; hänen yhtämittainen leikkinsä koiran kanssa piinasi Maryä, mutta tämä ei sanonut mitään.
Mary näytti kovin voipuneelta. Että hän oli itkenyt, se oli liiankin ilmeistä.
Vaan ehkä niin oli hyvä. Siitähän isä heti huomaisi, että hyvin ei nyt ollut laita. Kunpa isä vaan sen kestäisi? Hänen piti jo rientää isälle selittämään, että matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen ja ettei Jörgenin mielestä omaisuus ollutkaan kyllin suuri, jotta heidän asemassaan voisi mennä naimisiin. Heidän täytyisi odottaa Klaus setää.