Mary ei käynyt alhaalla, hän ei tahtonut nähdä arkkuja, ei kukkalahjoja, ei valmistuksia. Alakerrassa saivat pitkämatkaiset vieraat virvokkeita.
Mutta ihmisiä tuli paljoa enemmän kuin taloon mahtui, ja kappelin luona oli vieläkin suurempi joukko.
Pappi kysyi, saisiko tulla neidin luo. Mary kiitti, vaan kielsi.
Heti sen perästä tiedusti pikku Nanna, saisiko "Klaus setä" tulla häntä tervehtimään. Ukko oli hänelle lähettänyt liikuttavan sähkösanoman ja kysynyt, voisiko olla millään tapaa avuksi. Myöskin oli hänen seppeleensä niin suurenmoinen, vakuutti talon väki, että Mary oli saanut senkin nähtäväkseen.
Mary suostui. Ja sisään tuli tuo pitkä, nyt mustapukuinen mies, huohottaen, ikäänkuin olisi vaikea hengittää. Heti kun hän oli ovesta ehtinyt ja näki Maryn seisovan kuin mustakehäisenä norsunluuna perällä vuoteen vieressä, istuutui hän likimmälle tuolille ja purskahti itkemään. Se kuului samalta, kuin jos suuren kellon jousi ratkeaa palasiksi ja koko laitos ratisten purkautuu. Se oli sen miehen itkua, joka ei ollut koskaan itkenyt siitä lähtien, kun oli lapsi. Itkua, joka kauhistui itseänsä. Hän ei kohottanut päätään.
Mutta hänellä oli jotakin asiaa, sen Mary tajusi. Pari kertaa hän näytti yrittävän siihen tarttua, mutta silloin valtasi itku yhä pahemmin. Sitten hän viittasi kädellään poispäin. Se ei tarkoittanut Maryä, se tarkoitti häntä itseänsä, hän ei jaksanut. Hän nousi ja lähti. Ovea hän ei mennessään sulkenut. Mary kuuli hänen nyyhkyttävän pitkin käytävää ja portaita. Arvatenkin hän samalla lähti talosta.
Maryn mieltä liikutti. Hän tiesi isänsä olleen Klaus sedän parhaan, ehkä ainoan ystävän. Mutta hän käsitti, ettei itku ollut vaan isän vuoksi; siinä oli myös välitöntä osanottoa ja katumusta. Muuten hän olisi jäänyt arkun ääreen.
Kappelin kaunis kello alkoi soida. Koira, jota koko päivä pidettiin hänen huoneessaan, oli kovin levoton ja kapsahti nyt merenpuoleiselle akkunalle, nostaen sille käpälänsä nähdäkseen ulos. Mary lähestyi.
Samassa Klaus setä ajoi poispäin. Mutta alhaalla alkoi virrenveisuu, ruumissaatto tuli. Molempia arkkuja kantamassa oli ympäristön talonpoikia. Kun ensimäinen tuli näkyviin, vaipui Mary polvilleen itkemään kuin sydän olisi pakahtua. Muuta hän ei nähnyt.
Hän oli heittäytynyt vuoteelle, kellonsoitto viilsi kuin pitkin ruumista, hän kuvitteli sen uurtavan itseään. Hänen aistinsa sekaantui yhä pahemmin, hän oli varma siitä, että hänen seistessään ovessa isä oli nähnyt hänen lävitsensä ja että siitä hän oli kuollut. Rouva Dawes oli häntä seurannut kuten ainakin. Isä oli tädin elämän ainoa suuri rakkaus. Nyt he olivat kumpikin täällä. Myös hänen äitinsä, valkeassa, pitkässä hameessa. "Sinä palelet, lapseni!" Äiti otti hänet syliinsä, sillä Marystä oli taas tullut ihan pieni ja aivan viaton. Siihen hän nukahti.