Mutta kun hän heräsi eikä kuullut ainoatakaan ääntä ulkoa eikä sisältä, talo kun oli tyhjä… pani hän kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen: "Tämä oli meille kaikille kolmelle parasta. Meille on oltu armeliaita."
Hän katseli koiraansa hakien; hän kaipasi osanottoa. Mutta varmaankin oli hänen nukkuessaan joku sen päästänyt huoneesta.
Enempää ei tarvittu, niin hän alkoi uudestaan itkeä. Helmi helmeltä hänen tyhjentymättömästä tuskanlähteestään. Sitä valui yli hänen poskiensa ja kättensä, kun hän maaten nojasi raskasta päätään.
"Nyt voin ruveta taas itseäni ajattelemaan. Nyt olen yksin."
RATKAISEVA
Toisena päivänä hän kävi haudoilla. Tuskaa vaimensi seuraava pikku tapaus.
Oli lauantai, ja sunnuntai oli niitä harvoja vuoden kuluessa, jolloin kappelissa oli jumalanpalvelus. Sellaisiksi päiviksi haudat yleensä koristeltiin. Kun oikeanpuolinen naapuritalo oli ennen kuulunut Krogskogeniin, oli sen hautuumaa täällä. Emäntä oli tullut koristamaan uutta hautaa, ja lappalaiskoira seurasi mukana. Tietysti Maryn pikku villakoira kiiti luottavaisesti sitä kohti, ja emännän ja Maryn kummaksi vanha koira, huolellisten ja varovien tutkistelujen nojalla, otti pikku tyllerön ystäväkseen. Se, joka muuten ei sietänyt penikoita, rakastui tähän. Se antoi repiä korvistaan, purra kinttuihinsa, vieläpä laskeutui pitkälleen villakoiran eteen, muka voitettuna. Maryä se niin huvitti, että hän jonkun matkaa saattoi emäntää katsellakseen leikkiä. Ja sai siitä palkintonsa, sillä hän kuuli lämpimiä ylistyspuheita isästään ja kaikua niistä, jotka näinä päivinä olivat liikkeellä seudulla ja perustivat hänen jälkimaineensa.
Kävellessään kotia koiran kanssa, joka nyt oli vallaton, hän ajatteli: Alanko olla äitini kaltainen? Onko minussa ollut hänestä jotakin, mikä ei ennemmin ole saanut sijaansa? Jotakin idyllimäistä?
Sinä päivänä häntä odotti kaksi asiaa.
Ensimäinen oli kirje Klaus sedältä, joka nimitti häntä "Korkeasti kunnioitettu, rakas kummitytär, neiti Mary Krog".