Margrete ei voinut salata suuttumustaan. "Tiedättekö mitään?" kysyi Mary. — "Naislääkäri, hyvä neiti, tietää enemmän kuin voi kertoakaan." — "Mutta kuitenkin uskon, että hän rakasti minua", sanoi Mary, puolustaakseen sillä itseään. — "Sen me kaikki näimme", vastasi Margrete. "Hän rakasti teitä varmaan syvemmin kuin ketään ennen." Ja hän lisäsi: "Eikä se ollutkaan kumma." Mary istui jäykkänä, vaan tiedusti: "Onko hänellä ollut mitään suhdetta täällä kaupungissa?" — "On, Mille Falkiin." — "Naituun vaimoon?" — "Ettekö sitäkään tiedä? Koko kaupunki sen tietää. Mutta Kristianiassa tunsin nuoren, herttaisen tytön, jonka hän uskotteli olevan hänen ainokaisensa! Tytön mieltä se liikutti, ja kun heidän ei sopinut mennä naimisiin, antautui tyttö hänelle." — "Mitä hän teki?" Mary säikähti. Oliko hän kuullut oikein? Ulkona riehui myrsky, niin että kävi hankalaksi kuulla. Margrete toisti selvästi ja kovemmin. "Hän oli lämminsydäminen tyttö, joka uskoi sen olevan oikein." — "Eivätkä voineet mennä naimisiin?" — "Eivät voineet. Silloin tyttö antautui hänelle."
Mary ponnahti ylös, vaan jäi seisomaan. Hänen teki mieli jotakin sanoa, vaan hillitsi.
"Älkää noin pelästykö, neiti, se ei ole niinkään harvinaista." Tämän selityksen kuullessaan Mary tuntui vaipuvan alemmalle asteelle. Hän istuutui jälleen hitaasti. "Teillä varmaankaan ei ole sellaisesta mitään elämänkokemusta, neiti." — Mary pudisti päätään. — "Siksi minua ihmetyttää, että pääsitte Jörgen Thiisistä ajoissa eroon; hän on kokenut." — Mary ei vastannut mitään. "Me luulimme teidän menevän naimisiin ennen syksyn tuloa. Varsinkin kun isänne ja rouva Dawes sairastuivat." — "Niin aioimmekin, mutta se kävi mahdottomaksi."
Margrete ei saanut selville, mitä piili tämän salaperäisen vastauksen takana. Mutta hän sanoi tutkivin katsein: "Silloin hänen halunsa kai suuresti kasvoi?" — Maryä värisytti; mutta hän pakotti itsensä tyyneksi. "Te näytte hänet tuntevan?" — Margrete hieman mietti: "Kyllä", sanoi hän, "olenhan minä vanhempi teitä, — vieläpä häntäkin. Mutta häpeä sanoa, Kristianiassa hullaannuin häneen aika lailla, minäkin. Sen hän keksi — ja yritti." Hän nauroi.
Mary kalpeni, nousi, lähti liikkeelle ja seisahtui akkunan ääreen. Ulkoa ruoski myrsky ja sade ruutuja yhä paisuvalla voimalla; heidän täytyi nyt puhua kovaa. Mary seisoi siellä hetken aikaa ja silmäili rajuilmaa; tuli sitten takaisin ja asettui Margreten eteen, liikutettuna, levotonna.
"Tahdotteko minulle luvata: olla koskaan sanomatta kellekään, mitä tänään olemme puhuneet? — Vaikka mitä tulisi?" Margrete katseli häntä ihmetellen. "Olla siis mainitsematta kellekään, että olette minulta kysynyt, millainen Jörgen Thiis on?" — "Tahdon ehdottomasti, ettei kukaan saa sitä tietää." — "Ketä sillä tarkoitetaan?" — Mary katsoi häneen: "Ketäkö tarkoitetaan?" Hän ei käsittänyt. Mutta Margrete nousi: "Tänne kaupunkiin on tullut muuan mies teille sanomaan, ettei Jörgen Thiis ole teidän arvoisenne. Hän myöhästyi. Mutta minusta hän näyttää ansaitsevan tietää, että nyt olette itse havainnut, kuka Jörgen Thiis on." — Mary vastasi innokkaasti: — "Hänelle sanokaa! Kaikin mokomin sanokaa hänelle. — Vai siksi hän tuli?" lisäsi hän hitaasti. "Minua ilahuttaa, että mainitsitte minulle! Minulla näet oli toinenkin asia… (hän keskeytti hetkeksi) se, mitä minulla muuten oli teille sanottavaa, se oli… että veisitte terveisiä veljellenne. Minulta." — "Sen toimitan. Ja kiitos siitä! Te tiedätte, mitä te olette veljelleni." Maryn katse liukui syrjään. Hän taisteli hetkisen. "Minä olen niitä onnettomia", sanoi hän, "jotka eivät voi saada selkoa omasta elämästään. Siitä, mitä on tapahtunut. Minä en löydä johtoa. Vaan minua aavistuttaa, että veljellänne on siihen osaa." — Hän aikoi varmaankin sanoa lisää, mutta ei voinut. Sen sijaan hän taas poistui akkunan ääreen ja jäi sinne. Myrsky puhui ulkoa huoneeseen tuhansien äänten vimmalla. Se ihan huusi häntä. "Armahda, mikä ilma!" sanoi Margrete Röy lujalla äänellä. "Mieleni on hyvä, kun pääsen sinne!" lausui Mary kääntyen häneen päin loistavin silmin. "Aiotteko ulos tuollaiseen ilmaan?" huusi Margrete. "Tahdon kävellä kotiin!" vastasi Mary. "Päälliseksi kävellä?!" Mary astui esille, seisahtui häntä vastapäätä, ikäänkuin sanoakseen jotakin suurta, villiä. Mutta hän malttoi; se, mikä jäi lausumatta, ryntäsi kuitenkin silmiin, kasvoihin, poveen, sai kädet kohoomaan, ja raskaasti huokaisten hän heittäytyi taaksepäin äitinsä sohvalle, jossa oli istunut Margreten tullessa. Hän peitti kasvonsa.
Silloin Margrete laskeutui polvilleen hänen eteensä. Mary antoi itseään syleillä ja vetää likelle kuin väsynyt, kipeä lapsi. Hänen itkunsa purskahti esille, liikuttavana ja avutonna kuin lapsen, sekin; pää vaipui ystävän olalle.
Vain hetkisen. Sitten hän riuhtaisten nousi istualle. Sillä Margrete oli sanonut ihan hänen korvaansa: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa minulle!"
Ei sanaakaan vastaukseksi. Itse ei Margrete rohjennut sanoa lisää.
Hän nousi; hän tunsi, ettei hänellä enää ollut täällä tekemistä.
Eikä Marykään häntä yhtään pidättänyt. Hänkin oli noussut. Sitten he sanoivat toisilleen hyvästi.