Mutta Margrete ei voinut olla sanomatta ovella seistessään: "Tahdotteko todella mennä jalan —?" Mary nyökkäsi, kuin tahtoisi sanoa: "Riittää jo siitä! Se on minun asiani."
Silloin Margrete lähti.
* * * * *
Kaupungissa oli sytytetty lyhdyt, kun Mary pääsi talonsa ulkopuolelle. Töin tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä tuulenpuuskissa, jotka lounaasta ahtautuivat rakennusten väliin. Hänellä oli yllään vedenpitävä kaapu, lujasti nappiin pantu, päässä huppukaulus, jalassa varrelliset vedenpitävät kengät. Hän astui niin kiireesti kuin jaksoi. Keskustelusta Margrete Röyn kanssa oli jäänyt yksi ainoa mielle. Mutta se ahdisti häntä, se ruoski häntä selkään yhdessä sateen kanssa: Margreten kauhistuneet silmät ja kasvojen kalpeus hänen sanoessaan: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa minulle!" Voi taivas, hän käsitti asian! Tuolla tapaa katsoisivat häneen kaikki, jos saisivat tietää! Niin syvästi hän oli pettänyt ja loukannut sitä uskoa, mikä heissä oli häneen. Kaikki tuntuivat he olevan hänen kintereillään, heitä hän pakeni — varisten parvea! Hän ryntäsi eteenpäin ja joutui kaupungin ulkopuolelle, ennenkuin itse huomasikaan. Täällä, viimeisen lyhdyn takana, oli sysimustaa; hänen täytyi seistä hetkinen, ennenkuin taisi tietä erottaa. Mutta sittenpä hän kiitikin! Myrsky tuli puoleksi takaa, puoleksi sivulta.
Juuri se tuomio, mikä hänen osakseen tuli, hänet ajoi mailta ja mantereilta! Ajoi edemmäksikin! Ensi hetkestä asti, jolloin hän käsitti tilansa, hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänelle annettu käärö, jota hän ei tähän saakka ollut avannut. Aavistihan hän koko ajan, mitä siinä oli; mutta oikeastaan vasta eilen hän sen aukaisi. Käärössä oli suuri musta huntu, johon hän kokonaan voisi kätkeä itsensä ja häpeänsä, kuoleman huntu. Vaan sekin suotiin ehdolla. Eräällä ehdolla, jonka hän lapsesta asti tunsi. Silloin kerrottiin eräästä hänen isotädistään, että tämä tahtoi salata joutuneensa raskaaksi miehensä poissa ollessa ja käveli salaa paljain jaloin jääkylmällä laattialla, kaiket illat. Hän tahtoi kuolla luonnollisella kuolemalla, mikä siitä seuraisi. Silloin ei kukaan tietäisi, että hän oli lopettanut itsensä, eikä mitään syytä pääsisi ilmi.
Mutta joku oli kuullut hänen kävelevän tuolla tapaa yökaudet, ja siksi se kuitenkin tuli ilmi.
Nyt tehtäisiin paremmin!
Heikkous, mikä hänet niin odottamatta valtasi Margreten edessä, oli nyt kadonnut. Nyt hänessä oli voimaa tekoonsa.
Ikäänkuin sitä olisi heti koeteltava, tuli hänen viereensä näkyviin jotakin varjomaista. Se nousi aavistamatta pimeydestä, niin uhkaavan likellä, että hän lähti juoksemaan. Kuinka hän kauhistui, kun oli myrskyn mylvinän läpi kuulevinaan sen juoksevan jäljestä! Silloin hän saa takaisin rohkeutensa ja seisahtuu. Samassa pysähtyy sekin, mikä on takana. Hän astuu edelleen; toinen lähtee myös liikkeelle. Sepä nyt ihme, ajattelee hän: ellen uskalla mennä tuota katsomaan, niin en myöskään uskalla sitä, mikä on tulossa. Hän kääntyi ja astui ihan likelle hirviömäistä seuraajaansa, joka väisti säveästi; se oli nuori hevonen. Se oli valjaissa ja haki avuttomuudessaan ihmistä. Mary taputteli sitä ja puhui sille. Olihan se viesti elämästä, hyljätty, joka lohdutti epätoivoista. Mutta kun se seurasi edemmä, jätti hän sen lähimpään maalaistaloon. Hänen täytyi olla yksin. Siellä alettiin kovin kummastella. Että kukaan oli liikkeellä sellaisessa ilmassa, vieläpä nainen! Hän riensi pois valosta ja taas pimeään.
Tämä pikku tapaus oli häntä vahvistanut; hän tiesi nyt uskaltavansa.
Ja kulki reippaasti eteenpäin.