Hänen oli juuri noustava ensimäiselle harjanteelle, jonka poikki tie oli hakattu. Joko asian laita todella niin oli tai hänestä tosiaan niin tuntui, mutta myrsky yhä paisui. Totta kai se pian ehtisi pahimmilleen. Mutta hänestä siinä oli hänen oma surkeutensa ja häpeänsä. Juuri se vahvisti! Ei hän kuolemaa pelännyt, vaan elämää.
Kulkiessaan eteenpäin hän taas harkitsi kaikkea. Hän ei tahtonut kavaltaa lastaan. Ei pelastua sillä, että sallisi sen kuolettaa. Ei jättää sitä vieraille ja sitten hyljätä. Ei elää ilman itsekunnioitusta.
Jos tulisi kosija — ja niitä kai tulisi monta, nyt kuten ennen! — tunnustaisiko hän ensin? Vai salaisi häpeämättä? Kunniallisesti hän ei voinut muuta kuin sortua lapsensa kanssa. Mihinkään muuhun hän ei tuntenut kykenevänsä. Mutta se piti toimittaa niin, ettei kukaan aavistaisi. Hänen täytyi kuolla taudin kuolema; piti siis hankkia kuolemantauti.
Hän oli sen itselleen velkaa. Sillä siitä hän oli tänään yhtä varma kuin sinä iltana, jolloin meni Jörgenin luo, ettei hän ansainnut siitä joutua onnettomaksi.
Se oli suunnaton erehdys, oli kyllä; — mutta siihen hän oli viaton. Varmaan oli siihen sekaantunut paljon viettiäkin, — kuitenkin se oli sellainen teko, jota hän ei hävennyt. Hän oli itseään kohtaan velvollinen kuolemaan niin, että kaikkien tuttujen myötätunto vähentymättä säilyisi. Hän oli sen heillekin velkaa, koska olivat hänessä nähneet parhaansa. Hän ei kavalasti hävittäisi heidän uskoaan.
Nyt hän oli päässyt huipulle, ja täällä alkava hirveä kamppailu kääntyi ehdottomasti taisteluksi juuri tästä. Kaiken maailman voimat tuntuivat tempovan häneltä itsekunnioitusta ja yrittävän saada hänet tuomituksi. Täällä oli meri vapaana, ja penikulmien takaa tulivat aallot nousemistaan nousten. Tavatessaan sitten niemenkärjen ne pärskyivät sylimäärin ilmaan. Isoimmat ulottuivat häneen viimeisillä ruoskivilla suihkuillaan. "Siitä saat! Siitä saat!" Ja myrsky, joka riehui vuoren kyykkyistä syrjää kohti, tahtoi ilman painolla paiskata hänet siitä syvyyteen. Vaikka sadetakki pysyi lujasti ummessa liepeistä, näyttiin tahtovan häneltä ne kiskoa ja vääntää nurin päin: "Seis alasti häpeässäsi, häpeässäsi!"
Vaan eipä saanut häntä aaltojen raivoisa pärske säikäytettyä tuntemaan itseään syylliseksi eikä myrskykään jaksanut häntä tunkea rautaista aitaa vasten ja sitten ehkä sen ylitse. Hän lyyhistyi, täytyipä hänen pysähtyäkin pahimpien puuskien ajaksi; mutta hän kulki taas edelleen, poikkeamatta tieltään. "Minä en luovuta kunniani seppelettä, minä tahdon kuollessanikin sen pitää! Siksi ette te minua saa!"
Hän pääsi huipulta, astui pitkin sen kylkeä ja edelleen syvemmälle tasankoa kohti, joka oli tämän harjanteen ja lähimmän välillä. Täällä oi muinoin ollut maanvieremä, niin että vuorenkuve oli raavittu ja alhaalla lojui kiviröykkiöitä, joiden halki tie nyt kulki. Tässä murenevassa rojussa, ihan tien vieressä, seisoi ainokainen notkea koivu, aivan yksin. Hän muisti sen samassa kun läheni paikkaa; tällaisessa myrskyssä se varmaankin oli taittunut? Ei, se kesti. Hän seisoi sen luona ja huoahti. Se taipui, niin että hänen joka hetki täytyi luulla sen nyt taittuvan; mutta se ponnahti taas nuorteana pystyyn. Itse ei hän jaksanut pysytellä samalla kohtaa, niin riuhtovan tuima oli rajuilma juuri täällä kulmassa; mutta nuori koivu, joka kohosi niin korkealle tuuheine latvoineen ja itse oli niin hento ja solakka, se kesti, ihan yksin; se siitä suoriutui.
Hän tahtoi samaan ryhtyä, kun lähti sen luota ja poikkesi nummelle. Vaan sielläpä myrsky sai valtaa vitsoakseen sadetta vasten hänen kasvojaan; joka suihku oli terävä nuoli. Jopa nyt, ajatteli hän, tällaiselta tuntuisi, jos koettaisin kestää sitä myrskyä, joka minua odottaa.
Valot taloista, ainoa mitä hän näki, julistivat rauhaa. Mutta hän tiesi, mitä se hänelle merkitsi.