Hän kiiti pitkin lahden viereistä tietä; mutta hän alkoi väsyä. Sen oireita oli, että kuva pääsi voitolle ja todellisuus hävisi kuvaan. Vanhoja mielteitä, joita häneen oli kirjoista tullut. Hänen ponnistellessaan ylöspäin toista kärkeä kohti ei meri, joka taas levisi vapaana, ollutkaan merta, vaan merihirviöitä, jotka mylvivät himoansa ammottavin kidoin, sadat toistensa takaa. Ja kiitävät pedot ilmassa hirveine siipineen olivat näille, alhaalla olijoille luvanneet paiskata hänet niiden kynsiin. Hän painautui kaikilla viimeisillä voimillaan kiviseinää vasten; mutta täällä oli oja, johon hän putosi kastuen likomäräksi. Täällä on vieläkin enemmän vihollisia, ajatteli hän ja kapusi taas ylös. Onneksi oli niemi kapea, hän pääsi pian pyörähtämään seuraavalle leveälle tasangolle. Sitten ei enää ollut kuin yksi harjanne. Ei hän henkeään pelastaakseen tahtonut olla mereen syöksymättä, vaan pelastaakseen kunniansa. Jos hänet löydettäisiin vedestä tai jos hän kerrassaan katoaisi, sanoisivat kaikki, että hän oli etsinyt surmaansa — ja sitten etsisivät sen aihetta.
Vaan täällä hän pimeän halki kuuli vanhan lappalaiskoiran haukkuvan. Se oli hyvin likellä. Hän oli astunut nopeammin kuin tiesikään, hän olikin jo lähellä sen kotia. Nyt hän näki valot.
Mieltä liikutti pelkkä ajatuskin tavata olento, joka piti hänestä. Hän rakasti elämää. Hän ei itsekään enää uskonut olevansa siihen niin kelvoton. Kun tämä tuttu ääni pimeydestä kutsui häntä, tuntui samalta kuin jos haaksirikkoinen näkee ihmisiä rannalla.
Hänen kulkiessaan talon sivutse jätti koira vahtipaikkansa ja tuli hieman haukuskellen, märkänä ja häntäänsä heiluttaen, saamaan tervehdystä. Hän silitti sitä kolmasti jäähyväisiksi ja riensi edemmä. Pian hän kuuli sen haukkuvan, mutta toisella, kiivaammalla äänellä. Ehdottomasti muistui hänen mieleensä Jörgen. Samoin koko tällä loppuosalla matkaa, joka muuten oli hänen isälleen pyhitetty. Sadat kerrat, pienestä pitäen, hän oli täällä käynyt ja pyöräillyt isänsä kanssa. Nyt se oli Jörgenin pilaama, sekin. Hän ei enää voinut tätä tietä kulkea ilman Jörgeniä. Ei askeltakaan elämän uralla ilman häntä.
Hän katsahti välttämättä ylöspäin. Vaan siellä ei ollut mitään taivasta.
Aivan uupuneena hän alkoi kiertää viimeistä ylänköä. Hän sivuutti sen ajattelematta, tuntematta, että tämä oli viimeistä kertaa; mutta myös pelkäämättä.
Se, mihin hän nyt oli menossa, oli niin likellä ja niin lujasti hänen mielessään, kuin tie hänen jalkainsa alla. Nyt oltiin Krogskogenin maalla, ja tie vei laituria kohti. Niin pimeä oli, että hänen silmänsä, jotka nyt olivat kuitenkin tottuneet pimeyteen, vasta laiturin lähellä vilaukselta näkivät kappelin valkean muurin. Hänen ajatuksensa olivat hätäisesti hipaisseet kalmiston hautoja, mutta luopuivat niistä heti, kiintyäkseen siihen, mitä kohti hän nyt kulki. Hän astahti sillalle arvelematta, lähtien kiireesti sitä pitkin. Täällä ei myrsky uhannut, täällä ei sade vitsonut kasvoja; molemmat olivat hillittyjä ystävävaltoja siitä hetkestä, kun hän astui Krogskogenin alueelle. Ylänkö ja saaret suojasivat. Muissa oloissa hän olisi tuntenut lievitystä, ehkäpä rauhaakin isiensä sylissä, — nyt oli joka ajatus tylsä. Vain koneellisesti hän riensi edelleen. Koneellisesti hän avasi pari sadetakkinsa nappia päästäkseen käsiksi avaimeen, koneellisesti hän pisti sen lukkoon ja aukaisi uimahuoneen oven. Vasta hänen seistessään siellä sysipimeässä heräsivät aistit ja hätkähtivät. Se jäännös lounastuulta, mikä täällä kulki, löi oven kiinni; silloin häntä hirvitti. Tuntui kuin hän ei olisikaan yksin.
Hänen piti nyt riisuutua ja astua alas portaita päästäkseen jääkylmäksi. Jää-jääkylmäksi! Sitten pukeutua ja mennä kotia kuumeeseen ja muuhun, mitä siitä seuraisi. Ellei kuume toimittaisi, mitä hän siltä odotti, niin hänellä oli jotakin, mikä voisi avustaa. Sen hän oli saanut rouva Dawesin kätköistä. Sitten saisi kuume syyn niskoilleen.
Mutta nyt, kun hänen oli ryhdyttävä avaamaan nappiaan, tuntui hän kutistuvan ja ihoa karmi. Vesi häntä hirvitti, jääkylmä vesi, jonne oli mentävä! Huh, tässä likellä oli kai jäätäkin! Hänen täytyi astua jäälle paljain jaloin! Hän pitäisi kaikissa tapauksissa sukat jalassa; ne hän sitten voisi kuivata, niin ettei kukaan alkaisi epäillä. Mutta tuo jää-jääkylmä vesi… entä jos siinä sattuisi kouristus? Ei, hän ponnistelisi, uisi. Vaan jos jää leikkaisi haavoja, kun hän pyrkisi taas ylös? Hänen täytyi pitää alusvaatteetkin päällään. Mutta voisivatko ne kuivua huomisaamuksi? Kyllä, jos hän ripustaisi ne uunin ympärille. Hänen oli lukittava ovi, niin että kaikki olisi kunnossa, kun palvelustyttö saapuisi. Kunhan hän vaan olisi silloin tajussaan? Hän ei ollut koskaan sairastanut, hän ei sitä tiennyt.
Vaipuessaan näihin pitkällisiin mietiskelyihin hän oli avannut sadetakin napit. Kun hänen nyt oli riisuttava päähine, sattui se odottamaton seikka, että hän tahtomattansa alkoi sen sijaan päästää hamettaan, avata sen nappeja kaulasta, jossa riippui hänen äitinsä medaljonki. Tällöin kädet vapisivat, ruumiskin alkoi väristä. Hän ei ollut ajatellut medaljonkia, ei moneen vuoteen, eikä hän sitä nytkään ajatellut; väristys ei siitä johtunut. Mutta medaljonki ikäänkuin tuli esille väristyksessä. Pitihän se nyt irroittaa. Kunpa hän vaan ei sitä unhottaisi? Ei, hän pistäisi sen samalla taskuunsa.