— Kas niin! —
Silloin tuli uusi säikähdys. Ihan selvään kuului sillalta askelia, yhä lähemmältä. Väristys taukosi, vaistomaisesti hän taas pani napit kiinni, ensin kaulasta, sitten sadetakin, pian, pian. Kellä oli tänne asiaa? Ei ainakaan uimahuoneeseen.
Juuri tänne oltiin tulossa! Luja tempaus lukosta, ovi lensi auki, valtava olento sadekaavussa täytti oven, huppukauluksinen pää ylettyi aukkoa ylemmä. Sähkölyhty heitti valoa ihan Maryn kasvoihin, hän päästi hurjan kiljahduksen, se oli Frans Röy.
Maryn valtasi voipumus niin täysin, että hän oli lyyhistyä kasaan, mutta häneen käytiin käsiksi, hänet kannettiin ulos, se kävi tuokiossa. Hän kuuli oven paiskautuvan kiinni, joutui istumaan toisen käsivarrelle, ja sitten lähdettiin. Sanaakaan hän ei saanut suustaan, eikä toinenkaan mitään puhunut.
Mutta siltaman päähän tultaessa hän taas tointui, sen Frans Röy tunsi. Pianpa tämä sai kuullakin: "Tämä on väkivaltaa!" Ei vastausta. Heti sitten kova ponnistus päästä irti ja taas, mutta vahvemmin, elävämmin: "Tämä on väkivaltaa!" — Ei vastausta. Mutta Frans Röyn toinen käsivarsi kiertyi hellästi hänen ympärilleen. Mary kysäisi kiivaasti: "Miten te olette tänne joutunut?" — Nyt toinen vastasi: "Sisareni!"
Ääni, ääni hyväili häntä hellästi. Mutta Mary taisteli sitä vastaan: "Jos sisaressanne on hyvyyttä minua kohtaan, jos teissä itsessänne, niin antakaa minun olla!" Frans Röy kulki edelleen. "Antakaa minun olla, kuuletteko? Tämä on kehnoa!" Mary kiemurteli hänestä irti niin voimakkaasti, että hänen piti vaihtaa asentoa, mutta istumaan Mary jäi. Itku kurkussa Mary sanoi: "Minä en päästä ketään itseäni hallitsemaan." Silloin toinen vastasi: "Te saatte voimainne takaa rynnistellä irti, — vaan kotia teidät kannan. Ellette minua tottele, panen teille vahdin!" Sanat puristivat Maryä kuin rautavanne, hän pysyi ihan hiljaa: "Panette minulle vahdin?" — "Ihan niin, sillä te ette voi itseänne hallita."
Mitään hupsumpaa ei Mary ollut ikipäivinään kuullut. Mutta hän ei tahtonut siitä kiistellä. Hän vaan vastasi: "Ja sen te uskotte auttavan?" — "Uskonpa niinkin. Kun näette meidän ryhtyvän kaikkeen, mitä hyväksenne voimme tehdä, niin te mukaannutte, sillä te olette niin hyvä." Mary oli hetkisen vaiti, sitten sanoi: "Minä en voi ottaa apua keltään, jossa ei ole minua kohtaan täyttä kunnioitusta" — hän alkoi itkeä.
Silloin Frans Röy pysähtyi ja katsahti huppukauluksen alta ylöspäin, sen verran kuin voi. "Minussako ei täyttä kunnioitusta teitä kohtaan?! Luuletteko, että teitä muuten kantaisin? Minä en tunne mitään hienompaa, kauniimpaa kuin te olette. Siksi teitä kannan. Vaikka olisitte tehnyt kuinka hiton hullusti, — minä tiedän, että kun kerran te olette niin tehnyt, siihen on ollut mitä ylevin vaikutin; te ette muuta voi! Jos teitä on petetty, jos olette kauheasti erehtynyt, — sitä syvemmin teitä rakastan — nyt sen olen sanonut! — sillä olettehan te siitä tietysti myös onneton! Siksipä saanen minäkin olla teille joksikin avuksi. Se on rakkainta, mitä minulle voi tapahtua. Lähden kyllä pois, jos ehdottomasti tahdotte. Menen kanssanne vihille, jos tahdotte osoittaa niin paljon luottamusta minuun. Lupaan tappaa sen veitikan, jos niin tahdotte. Teen mitä ikinä tahdotte, kunhan se tuottaa teille onnea. Sillä se on rakkainta, mitä tiedän."
Hän keskeytti, vaan sitten jatkoi:
"Kulkiessani tänä iltana teidän perässänne minussa oli sellainen tuska, jota en luullut kenenkään ihmisen voivan kestää. Täällä hän aikoo syöstä mereen, ajattelin. Silloin on minunkin syöstävä. Tällaisessa ilmassa me varmasti hukumme molemmat, mutta sille ei mitään mahda. Eikä tämä vaivannutkaan mieltäni, vaan se, että te olitte niin onneton, niin epätoivoinen! Että saatoitte uskoa olevanne kelvoton elämään. Te, joka ette koskaan voisi tehdä mitään kelvotonta, vaikka maksettaisiin maailman korkein palkinto. En koskaan elämässäni ole tavannut ihmistä, josta siinä asiassa olisin varmempi. Enkä silloin saanut sitä teille sanoa. Enkä auttaa teitä. Minä tunsin teidät, en tohtinut astua luoksenne. Mutta sitten sain kuitenkin pelastaa teidät! Sillä te ette voi haluta kuolemaa kuultuanne mitä nyt olen sanonut. Vai voittekohan?" Hän oli kuullut Maryn nyyhkyttävän, tuntenut Maryn kiertävän kätensä hänen päänsä ympäri, niin että häneltä puhe melkein tukehtui. Nyt hän päästi Maryn hitaasti luisumaan. Mutta hänen kaulaansa kiertynyt käsivarsi ei hellinnyt. Päästessään maahan Mary nosti toisenkin kätensä hänen kaulalleen ja kasvonsa hänen rintaansa vasten, nyyhkien, mutta loistavin kasvoin, hänen povensa löi siihen tahtia Frans Röyn rinnan alla, riemun nopeata tahtia. —