— Taloon oli saatu telefonitse sana, että neiti oli matkalla, pahimmassa myrskyssä, mitä oli nähty. Tavan takaa kyseltiin kaupungissa olevasta talosta, oliko hän jo perillä.
Pikku tyttö ja koira olivat monta kertaa käyneet rappusilla eikä koira ollut haukkunut. Mutta tällä kertaa se haukkui ja päälle päätteeksi lähti aika laukkaa rannalle päin.
Kotiväki oli ollut mitä suurimmassa jännityksessä. Heistä ei siinä ollut mitään kummaa, että hänen murheensa ja epätoivonsa oli hänet ajanut rajuilmaan ja myrskyyn. Hän kaipasi sitä! Hän kaipasi tilaisuutta panna henkensä alttiiksi, hän ei sitä enää pitänyt arvossa. Kun pikku tyttö nyt tuli rajuna: "Hän on täällä! Hän on täällä!" itkivät he ilosta, kaikki naiset. He olivat jo kauan odotelleet pitäen huoneita ja ruokaa lämpiminä. Nyt he kattoivat yhdelle lisää, sillä Nanna ryntäsi taas sisään ja ilmoitti, ettei neiti ollut yksin, hän oli kuullut jonkun miehen puhuvan. Vihdoinkin oli siis, arvelivat he, Jörgen Thiis tullut! "Ei, ei se ollut hänen puhettaan. Se oli oikein aika mies!"
Maryn tavatessaan oli koira ihan määrättömästi riemuissaan. Se vikisi, se kiljui, se hyppi ihan kasvoille eikä talttunut. Kun Frans Röy sille puhui, otti se hänet heti vastaan kuin vanhan ystävän, mutta kääntyi heti myös takaisin Maryn kimppuun. Pienestä karvaisesta olennosta ihan leimusi tulta. Se oli kodin iloa, kun hänet taas nähtiin pelastettuna. Mary tunsi sen kenties olevan myös alkusoittoa omaan, uudestaan virkoovaan iloonsa, kun pääsisi irti nyt kestämästään kauhusta.
Hänen tullessaan sisään koiran kanssa, yhtä villinä ilosta, odottivat siellä kaikki kolme palvelijaa ja takana pikku tyttö. Vaan heiltä jäi mielenpurkaus kesken, kun he näkivät valtavan olennon kohoovan Maryn takaa, sillä sadetakissaan näytti Frans Röy yliluonnolliselta. Mutta sitten he kohta puhkesivat puhumaan: "Voi voi, kun neiti lähti sellaiseen ilmaan! Kuinka meitä on pelottanut! Emännöitsijä sieltä kaupungista ilmoitti! Täällä on lähitienoolla tulipalo. Kaikki miehet menivät sinne. Muuten olisimme lähettäneet hevosen. Jumalan kiitos, että saimme teidät taas kotiin!"
Mary salasi liikutuksensa rientämällä yläkertaan. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseensa, sytytetyn lamppunsa ääreen.
"Onko kaikki tuo rakkaus ja huolenpito uutta? Vai enkö ole ennen huomannut?"
Koira vikisi oven takana, kunnes hänen täytyi se päästää sisään. Sen kiitollisuus siitä oli niin tunkeileva, ettei hän ollut saada vaatteita muutettua. Varsinkin oli pulaa, kun piti jalkineita vaihtaa.
Lopuksi hän korjasi hiuksiansa; hänelle muistui mieleen äitinsä medaljonki, jonka hän nyt haki esille ja ripusti kaulaansa. Hän katseli sitä — siitä olikin jo monta vuotta —, puristi sitä kädessään ja suuteli sitä. Heti sitten hän sytytti kynttilän ja meni se kädessään käytävän poikki isänsä huoneeseen. Laski kynttilän pöydälle, kumartui isänsä vuoteen yli ja suuteli päänalusta. Taas ulos; vaan pysähtyi vierashuoneen oven kohdalle. "Tuolla hän saa maata, niin että sen voi huomenna taas avata! Sillä sitten ei siellä enää ole iljetystä." Palvelustyttöä, joka saapui paikalle, hän käski lämmittämään vierashuoneessa. Se on jo tehty, vastasi tyttö. "Vienkö sinne neidin kynttilän?" Mary antoi sen hänelle ja jäi katselemaan hänen jälkeensä. "Onko täällä todella aina oltu tuollaisia?"
Palvelija jäi huoneeseen järjestelemään. Itse astui Mary edelleen portaita kohti. Siellä hän taas seisahtui. Koira, joka jo oli ehtinyt alakertaan, kiiti taas ylös; se ei enää tahtonut hänestä luopua. Hän taputteli sitä kiitollisena, ikäänkuin edes hieman suorittaakseen sitä suurta kiitollisuutta, joka hänet nyt täytti ääriä myöten. "Huomenna — minä olen siihen liian väsynyt tänä iltana — mutta huomenna minä sanon Frans Röylle kaikki! Kaikki, mitä minulle on tapahtunut! Kaikki! Sitten saanen itsekin siitä selvää." Tämä uljas aie mielessään hän meni portaita alas; vaan pysähtyi, ennenkuin oli ihan alhaalla. "Ihmeellistä! — Onpa todella ihmeellistä! Tuntuu siltä kuin voisin sen sanoa koko maailmalle."