— Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä polttavassa innossaan.
— Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun minä hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin että luulen kuolevani!
— Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman hämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.
— En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. — Voitko käsittää sellaista häpeää, Beret!
Mutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa; otti häntä kaulasta ja suuteli häntä.
— Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista! kuiskasi hän ilosta kipinöiden.
— Kuinka se on kaunista! toisti hän ja suuteli häntä, — ja kuinka minä tulen pitämään suuni kiinni, Mildrid! hän pusertui häntä vastaan ja nousi sitten taas. — Entäs sinä, joka luulit etten minä osaisi pitää suutani kiinni! Ja hän kävi äkkiä surulliseksi. — Ettenkö minä osaisi pitää suutani kiinni, kun on kysymys sinusta, Mildrid!… Hän itki. — Miksi sinä viime aikoina olet unohtanut minut? Miksi sinä olet ottanut Ingan minun sijaani? Oi, minkä surun sinä oletkaan minulle tuottanut! Kun sinä tietäisit, Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja hän painoi pään sisartaan vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan häntä ja sitten hän vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin nyt eikä hän enää koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoo aina kaikki hänelle, joka on niin hyvä ja rehellinen — ja hän taputteli häntä taasen. Beret nousi uudelleen polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren silmät kesäyön valossa, jota aamu jo alkoi punaella. — Mildrid, kuinka hän on kaunis! kuului hänen ensimäinen säteilevä huudahduksensa. — Miten hän tuli? Miten sinä ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se tapahtui?
Ja Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitten piti mahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti Beret hänet karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä vastaan; mutta Mildrid sai siitä vain lisää kertomisen intoa; he itkivät ja he nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä lailla tapasi heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään vastaan nojaten, oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen edessään, suu puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin riemun vallassa karkaamassa sisaren kaulaan.
Yhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja näön vuoksi syötyään pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan. Täytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhä vaatteissaan istuutuivat ylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli maannut; koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus seurasi toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain muutamia pilviä taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan, jolloin Hansia saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluansa ja unohtivat odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret hypähti pari kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt eikä kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin suuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei Hans ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt kalastaa ja ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä enää voinut jatkua kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.
— Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä, jolloin hän oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan Beretiin, joka puolestaan tuijotti sisareen. Eikö Mildrid ollut tätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin kaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä omasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että hän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat valtasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! Beret koetti taasen lohduttaa. Kunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja eiväthän he tahdo tehdä sitä onnettomaksi, joka on ollut heidän ilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään ihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista, eikä Hans hellitä! — Tämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta, ja saadakseen oikein punnita asiaa pyysi hän Beretiä toimittamaan päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa.