Ei tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä lapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili! Hän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi ja hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli vuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä ei enää ollut voimia; hän saattoi vain toistaa:
— Auta minua! Rakas Jumala, oi auta minua! — ja sitä hän toisteli, milloin hiljaa, milloin ääneen! sillä hän taisteli siitä, päästäisikö hän hänet irti, vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi huudon! Sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja kumartunut hänen puoleensa.
— Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta ja kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua. Mildrid, oman sieluntuskansa murjomana, sekä henkisesti että ruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin, että oli purskahtamaisillaan itkuun.
— Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan. — Ei enää hyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!
Mildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan, mutta Beret kävi niihin kiinni ja painoi ne alas:
— Kuka hän on, sanon minä! — hän katsoi häntä suoraan silmiin.
— Beret, Beret! vaikeroi toinen, — olenko minä koskaan ollut sinulle muuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet minulle niin kova, nyt kun minun on vaikea olla?
Beret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys poltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.
— Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä äänettömyys.
— On, kuiskasi sisar vihdoin itkien. Silloin veti Beret vielä kerran alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hänen silmänsä.