Mildridhän oli koko ikänsä tottunut pitämään itseään silmällä; hän oli liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän missään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut arvokasta käytöstä tai harkittua ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei seurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli asiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia. Ihmisen tulee tukahuttaa tunteensa, kunniallista on viivyttää sen ilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja sentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana päivänä antautunut miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen ollut nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen mitä syvimmin halveksia häntä! Ja kun ei siitä saanut puhutuksi edes Ingallekaan — niin mitä se mahtoikaan olla?
Kun Beret, ensimäisten karjankellojen kuuluessa kaukaa, palasi kotiin, tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamassa aitan edessä. Hän jäi paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa häneen. Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta ilme muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti kiihtyneeltä.
— Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.
— Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan Mildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja nousta ylös töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla, jonka ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse saanut syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin hajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei näyttänyt tulevan koskaan kylläiseksi. Hän ei syönyt, hän ahmi kuin nälkäinen koira.
— Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.
— En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.
Hetken perästä kysyi Mildrid taas:
— Etkö sinä ole ollut paimenten mukana?
— Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet.
Heidän läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin ei hänen oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita, sitäpaitsi ei hän katsonut olevansa kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä tuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, yhä uusia iskuja jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi viettäessään siinä iltaa ja yötä paikallaan aitan ulkopuolella.