Se oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän katsahti ystävättäreen silmänräpäyksen ajan, astui sitten hänen luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen. Inga sulki hänet syliinsä.
— Kuka hän on? kuiskasi hän, ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei liikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta hän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.
— Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti, — minä olen
Hans Haugen.
Kuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä ja Mildrid tuli ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla kainouden ja ilon tumma punerrus.
Hans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:
— Käsität, että minä pian palaan, kun näin on käynyt!
Tytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa tietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauan kuin saattoivat nähdä; Mildrid nojasi Ingaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt sopinut liikkua eikä puhua. Mutta kun Hans kääntyi näkymättömiin, painoi Mildrid päänsä Ingan olalle.
— Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, — sillä minä en voi sitä kertoa.
Hetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitten he läksivät aittaan. Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga auttoi häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään tapauksessa muusta kuin työstä.
Mildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi, vaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet niin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin. Ingan mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri nukkumaisillaan. Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi muistella jotakin, jota Hans päivän tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta. Siinä hän tuli kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle selveni, ettei hän ollut sanonut sanaakaan — ei koko heidän tapaamisensa aikana sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan varmaan ei ollut astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen huomasi — ja mitä hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka kulki tahdottomana, unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi tuntea kiintymystä häneen? Vasta päästyään hänen luotaan Hans olikin saattanut keksiä pitävänsä hänestä — Mildrid vapisi ajatellessaan mitä hän tänään keksisi. Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle, kuten eilen.